Etelä-Afrikka 9: Painajainen Lesothossa ja muita kertomuksia

Piiiitkän etsinnän jälkeen pääsimme nettiin, mutta täällä ei saa käyttää usbilaitteita eikä uploadata _mitään_. Käytän silti ja yritän uploadata. Julkaisen nämä tekstit ensin ja lisään kuvat vasta sitten. Eli jos kuvia ei näy, olen jäänyt kiinni luvattomasta uploadauksesta :)


9.11.

B&B:n jälkimmäinen B oli mahtava satsi ja sillä pääsi hyvin päivän alkuun. Lähdimme katsastamaan Blood Riverin taistelupaikan ja museon. Museossa meidät istutettiin heti tv:n ääreen katsomaan dokumentti taistelusta. Se oli hyvin informatiivinen ja meille selvisi myös paljon Voortrekkereiden eli boerien/buurien historiasta. Ei ne ollutkaan ihan niin kusipäistä sakkia kuin olimme luulleet. Zulut sen sijaan taisivat olla todella törkeää jengiä. Taistelun muistomerkiksi oli pystytetty metallisia karavaanivaunuja ja iso patsas. Itse rähinässä oli mukana siis 150 voortrekkeriä ja 650 avustajaa, jotka eivät taistelleet. Zulujen puolella oli n. 20000 impi-sotilasta. Lopputulos oli melkoinen ylijuoksu: 3 voortrekkeriä haavoittui ja ainakin 3000 zulua kuoli. Paikka oli oikein mielenkiintoinen, hyvä että tuli mentyä.

Museon pihalla hiukan pohdittiin Aku Ankasta tuttua lomakysymystä: “rannalle vai vuoristoon?” Pääsimme kuitenkin melko pian yksimielisyyteen, ja lähdimme kohti Drakensbergiä. Matkalla satoi ja ukkosti, mutta perillä onneksi paistoi aurinko. Majoituimme hostelliin, jonka pitäjä markkinoi meille maasturiretkeä Lesothoon todella aggressiivisesti. Emme pitäneet tyypin tyylistä, joten jätimme retken varaamatta. Lisäpainona päätökselle meillä on 50 euroa maksanut lupalappu viedä tuo Nissanin romu Lesothoon. Hostelli oli mahtavalla paikalla vuoriston kupeessa ja uima-allas, riippumattoja ynnä muuta mukavaa löytyi. Baarissa oli jopa poreallas! Joskus siellä voisi olla kovat bileet, tällä kertaa paikassa ei ollut meidän lisäksemme muita kuin yksi saksalais-sveitsiläinen pariskunta. Kuuntelimme muuten hostellin pitäjältä hiukan miten se äänsi näitä paikannimiä ja yritettiin sitten myöhemmin matkia. Ville osaa naksautusäänteitä jo kohtuullisesti (Ncome:n ‘c’ ja Xhosa:n ‘x’), multa luonnistuu vasta kieli poskessa lörrötys (en keksinyt parempaa sanaa kuvaamaan sitä), kuten Hluhluwe:n h-kirjaimet. Hassuja kieliä täällä, luulin kiinan olevan vaikeaa ääntää.

Illalla meininki olikin ihan toinen, baari oli täynnä väkeä ja porealtaassakin porukkaa löhöili. Juttelimme ruotsalaisten, norjalaisten, espanjalaisen, tanskalaisen ja hollantilaisen kanssa. Loppuillasta meillä oli porealtaassa syvälliset keskustelut tanskalaisen hepun kanssa politiikasta. Aiheita olivat mm. Swazimaan diktatuuri ja velkaantuneet maanviljelijät, tanskalaiset pilapiirrokset ja apartheid. Hän näytti meille paikan saunaa ja kysyi mitä mieltä suomalaiset saunamestarit olivat siitä. Saimme pilkata sitä avoimesti, sillä maksimissaan 65 asteeseen lämpiävä infrapunasauna oli säälittävä. Myös ulkoallas tuli testattua, mutta yöllä se oli hirvittävän kylmä. Kummallinen tanskalainen nukkui teltassa, vaikka telttapaikka maksoi saman kuin dormisänky eli 6 euroa. Teltassa kuulemma kukaan ei kuorsannut viereisessä sängyssä.

10.11.

Revittyäni Villen ylös sängystä tein checkoutin ja söimme maittavan aamiaisen. Lähdimme ajamaan kohti länttä ja Golden Gate Highlandsin kansallispuistoa. Näkymät matkalla ja itse puistossa olivat aivan mielettömiä. Pystysuoria seinämiä ja aavia ruohon peittämiä ylänköjä. Tuli mieleen Irlannin hienoimmat paikat, mutta korkeammilla vuorilla varustettuina. Teimme noin tunnin kävelyretken hienosti kaikuvaan solaan (Echo Ravine) ja jatkoimme sitten kohti Clarensia. Hetken pärrättyämme ympyrää kylän keskustassa menimme turistitoimistoon varaamaan majoitusta ja saimmekin huikeat kämpät sopuhintaan. Meillä oli molemmilla oma luksusyksiö, jossa on iso sänky ja kylppärissä poreallas plus muut mukavuudet. Varasimme myös mönkijäretken seuraavaksi aamuksi. Illalla pääsimme vihdoin pitämään aidon eteläafrikkalaisen braain eli grillijuhlat. Haimme teurastamosta pienet pihvit ja kebakot mieheen ja grillasimme ne pienellä horjuvalla kaasugrillillä. Höysteenä käytimme tölkkivihanneksia chilikastikkeessa. Se oli niin herkullista, että harkitsemme maahantuontia. Siis valmiiksi kypsennettyjä vihanneksia kylmänä suoraan purkista, eihän sellainen voi olla hyvää. Mutta olipahan vaan mahtavaa sapuskaa.

11.11.

Aamulla menimme mönkijäajelulle muinaisen oloisen ukon kanssa. Tyyppi oli kuitenkin oikein mukava ja kertoi mielenkiintoisia tarinoita alueen historiasta ja heimoista. Kameravertailu oli kovaa, kun äijä harrasti valokuvaamista ja sillä oli Panasonic kääntyvällä näytöllä. Itse ajelu oli hubaa päristelyä hienoissa maisemissa. Pärräilyn jälkeen suuntasimme kohti Lesothon vuoristoista kuningaskuntaa. Rajalla tuli hiukan arvottua, mutta leimat pamahtivat passeihin ja saimme jatkaa matkaa. Kiersimme pääkaupunki Maserun kokonaan ja ajoimme suoraan Malealeaan, jossa piti olla palkittu hotelli ja ponikeskus. Viimeisellä 10 kilometrin hiekkatieosuudella emme nähneet yhtään autoa, vain paimenia perinteiseen Basotho-heimon peittoon kääriytyneinä. Ajoimme läpi paratiisin porttien (Gates of Paradise Pass) syvälle vuoristoon, josta sitten löytyi piskuinen Malealean kylä. Menimme ainoaan hotelliin kysymään huonetta. Respan äijä rähjäsi meille siitä, ettei oltu soitettu etukäteen. Löysi meille kuitenkin jonkun mökin, jossa ei ollut vessaa eikä suihkua. Otimme sen kahdeksi yöksi. Mökin nähtyämme palasimme respaan vaihtamaan kaksi yötä yhdeksi. Kyseessä oli nimittäin aito afrikkalainen savimaja, ja vieläpä todella ankea sellainen. Ja kun sanon savimaja, tarkoitan paskamaja. Olimme aamulla mönkijä-äijältä kuulleet, että majat tehdään lehmänlannasta. Lantaseinissä oli mukavia koloja öttiäisiä varten ja olkikatto vasta houkutteleva olikin. Se oli tosin täynnä hämähäkinseittejä, joista toivoin (turhaan) olevan apua suojaamaan meitä hyönteisinvaasiolta. Poistin yhden ison, mustan ja karvaisen toukan mökistä. Illalla katselimme paikallisen bändin esityksen ja kävimme paikan ravintolassa syömässä sijainnin huomioon ottaen ihan kohtuullista ruokaa. Ruokaseura sen sijaan oli loistavaa: kolme paljon matkustanutta brittiä, joilla oli aito brittihuumorintaju. Olivat sen verran nuoria (eli alle 40), että tällä kertaa puheenaiheena ei ollut kuningatar.

Paskamajassamme oli “sähkö” eli yksi energiansäästölamppu, joka roikkui olkikaton läpi vedetystä johdostaan. Sähkö loppui klo 22. Suihkutimme Tuomiopäivän hyönteismyrkkyä ovenkarmeihin ja yritimme nukahtaa. Noin kello 23:30 heräsin rapinaan. Jokin keskikokoinen lentiäinen riehui ikkunan luona, joten en huolestunut. Osoitin lampulla ikkunan viereiseen seinään. Siinä kipitti muutama harmaa niveljalkainen, 1-3 cm pituisia. En huolestunut, mutta yritin murhata niitä paperitollolla. Olivat vikkeliä kuin torakat. Ville meinasi, että antaa niiden olla. Katselimme taskulampuilla kuitenkin vielä majan seinät läpi. Kun valokeila osui oveen, sen raosta tuli sisään viisisenttinen hämähäkki myrkkyväreihin koristautuneena. Se alkoi olla jo erittäin epätoivottava yövieras. Hyökkäsimme Tuomiolla, mutta se paskiainen ei edes suostunut kuolemaan. Ruiskutimme reilusti lisää, niin alkoi senkin meno hyytyä. Ville löysi sängystään sentin mittaisia niveljalkaisia, jotka läpikuultivat pimeässä. Jokin lentävä ökkö lensi naamaani. Katosta laskeutui parin sentin mittaisia hämähäkkejä seittiensä varassa. Myös minä löysin sängystäni niveljalkaisia. Ville läpsäisi reiteensä tuntemattomaksi jääneen hyönteisen, joka jätti ruskean limatahran jälkeensä. Mittamme alkoi olla täynnä ja pakenimme autoon, puhdistaen tarkasti peitot ja tyynyt, jotka otimme mukaan. Operaatio kesti noin 20 minuuttia. Laitoimme penkit makuuasentoon ja ryhdyimme takaikkunoiden kautta ihailemaan tähtitaivasta, joka sähköttömässä vuoristokylässä oli aivan mieletön. Ihan horisontissakin näkyi runsaasti tähtiä. Ötököistä vapaassa autossa pystyin nukahtamaan huonosta asennosta ja kylmyydestä huolimatta. Tähän väliin lienee hyvä mainita, että yö lantamajassa maksoi 24 euroa. Olimme positiivisesti yllättyneitä, että näinkin runsaan matkustamisen jälkeen ennätyksiä menee rikki. Malealea Lodge voitti ylivoimaisesti sekä kaikkien aikojen huonoimman majapaikan että huonoimman hinta-laatu-suhteen palkinnon. Lonely Planet suosittelee, Pakko päästä pois ei suosittele.

12.11.

Heräsin kuuden maissa, kun saksalaisporukka lähti safarirekalla rymistelemään. Selkä oli vähän jumissa, mutta muuten olo oli olosuhteisiin nähden melko hyvä. Kävimme hieman kummallisella aamupalalla ja lähdimme poniretkelle. Onneksi meille kuitenkin annettiin kunnon hevoset eikä poneja. Sain tamman, jolla oli tallilla varsa, joten se ei suostunut menemään eteenpäin. Oppaamme hiukan komensi sitä niin päästiin kuitenkin matkaan. Villen polle oli hirveän hidas, vaikka muuten tottelevainen. Noin tunnin jälkeen aloimme tottua hevosiin ja hevoset meihin, joten yhteistyö alkoi sujua. Aloimme myös arvostaa kulkupelejämme enemmän, kun jouduimme kulkemaan hirvittävää kivikkopolkua pitkin. Polku oli paikoin n. 20 cm kapea ja kulki rotkon reunalla. Mukava jännitys muuttui epämukavaksi peloksi. Pahimmista kohdista kuitenkin päästiin harvinaisen varmajalkaisten heppojen ansiosta hengissä, ja parin tunnin jälkeen olimme perillä vesiputouksella. Paikka oli komea, vettä tuli putouksesta alas oikein kunnon ryminällä. Huuhdoimme hiukan itseämme ja lähdimme takaisinpäin. Huokaisimme helpotuksesta, kun opas kertoi paluumatkan menevän eri reittiä. Ei sekään reitti mukava ollut (kivikkoa), mutta ei sentään kulkenut rotkon reunalla. Kun pääsimme takaisin kivikosta nurmikolle, päätin kokeilla laukkaamista. Se oli mahtavaa, mukavampaa kuin käynti, ei todellakaan sellaista kaoottista pomppimista mitä yleensä. Toisella avoimella paikalla otimme oppaan kanssa hiukan laukkakisaa. Ville jäi taakse kuvaamaan, vaikka pollensa olisi tietysti halunnut osallistua. Ketään ei varmaan yllätä, että hävisin kisan. Sain kuitenkin parhaan kohteliaisuuden, mitä voi koko ikänsä satulassa istuneelta basotholta saada: “You know how to ride.” Paluumatka kesti hieman vähemmän aikaa, joten kokonaisaika oli noin 4 tuntia. Satulat olivat sen verran hyviä, ettei meillä ollut muuta kuin polvet hieman kipeät. Hevosretkestä jäi todella hyvä mieli. Laukkaaminen oli hauskaa, maisemat mahtavia ja hevosia kohdeltiin Malealeassa oikein hyvin. Hoikkia ne olivat, mutta eivät nälkiintyneen laihoja, kuten joissain muissa todella köyhissä maissa. Retki maksoikin vain 18 euroa per henkilö.

Yhden aikaan pääsimme lähtemään Malealeasta ja päätimme häipyä samantien koko maasta. Otimme suunnaksi lounaan ja Tele Bridgen raja-aseman. Matkanteko eteni hirveän hitaasti, vaikka Lesothon päätiet olivatkin kohtuullisessa kunnossa. Lopussa jouduin ajamaan hiukan ylinopeutta, jotta ehtisimme kuudelta sulkeutuvasta rajasta vielä läpi. Kun leimat olivat passeissa, kello näytti 17:58. Ajoimme Sterkspruitiin, joka oli lähin kaupunki. Kammottava slummi, josta ei kylteistä huolimatta löytynyt etsittyä hotellia. Toinen nähty hotelli oli jo ulkoapäin puistattava. Jatkoimme matkaa kohti Lady Greytä, josta onneksi löytyi yösija ja ravintola. Saimme siirtomaa-aikaisen rakennuksen koko länsisiiven itsellemme 50 eurolla. Suihkua ei ollut, vain kylpyamme. Tunsimme itsemme yhtä aikaa cowboyksi ja siirtomaaherroiksi. Lavuaarin kylmä ja kuuma hana olivat puolen metrin päässä toisistaan. Söimme hotellin ravintolassa surkeaa (onko muunlaista?) brittiruokaa ja menimme nukkumaan.