Arabia 9/9: Paluu vapauteen

19.11.

Abu Dhabista käänsimme Hyundain nokan ensin kohti Jumeirahia, jossa poikkesimme katsomaan Dubain övereimmät hotellit eli Atlantis The Palmin ja Burj Al Arabin. Atlantis on siis rakennettu palmunmuotoisen keinosaaren päähän ja erottuu kyllä edukseen katukuvasta. Emme kirjautuneet sisään, vaan tyydyimme ihailemaan sitä ulkopuolelta. Burj Al Arabin lähelle ei rahvasta päästetty, jouduin tyytymään kuvan nappaamiseen portilta. Halvin tapa päästä sisään on varata 70 euron teehetki. Lounaalla kävimme läheisessä Mall of the Emirates –ostoskeskuksessa, jossa on mm. laskettelukeskus ja 2 hotellia. Myös reissun viimeiset eväät tuli napattua marketista mukaan. Loppupäivä meni Ras-al-Khaimahiin ajaessa ja siellä hotellin uima-altaassa.

 

20.11.

Lähdimme Ras-al-Khaimahista heti loistavan aamupalan jälkeen kohti Dibbaa, josta olimme varanneet rantaresortin. Syy, miksi moiseen sorruimme, oli resortilla toimiva sukelluspulju, josta saimme vuokrattua snorkkelit. Heti rannan tuntumassa oli paljon korallia ja värikkäitä kaloja, mutta hiukan liian matalaa. Syvemmällä taas oli pelkkää hiekkaa ja meduusoja. Tyydyimme siis katselemaan kalojen puuhastelua matalissa vesissä. Paras bongaus oli noin puolimetrinen, pienieväinen lihava vonkale, jolla oli korallikuvio selässä ja samanlainen naama kuin pallokalalla. Resortin ravintolassa söimme epämääräisen illallisen (mahdollisesti pilaantuneita katkarapuja) ja yhtä epämääräisen aamiaisen kärpästen häiritessä ruokailua.

21.11.

Ei hirveästi mainittavaa: ajoimme Dubaihin, otimme KYLMÄN hotellin (termostaatti 5 asteessa!) ja vietimme loppupäivän shoppaillen ja herkutellen.

22.11.

Yöllä ennen lentoa saimme vielä loppusilauksen Air Balticin hienosta palvelusta, kun meiltä nyhdettiin laukkumaksut, vaikka niiden piti sisältyä "pakettimatkan" hintaan. Air Baltic siis markkinoi lento+hotelli-pakettia sillä verukkeella, että silloin ei tarvitse maksaa laukkumaksua. Kävi ilmi, että pakettiin kuuluu laukkumaksut vain yhteen suuntaan. No, kukapa sitä likaisia vaatteitaan enää takaisin Suomeen haluaisi tuoda? Pakko päästä pois suosittelee välttämään Air Balticia.

Pienenä yhteenvetona Oman oli erittäin hieno, suosittelemme lämpimästi erityisesti offroadin ystäville! Emiraatit ei niinkään, hiekkaa ja pilvenpiirtäjiä. Omanissa majoitus on todella kallista, mutta oikeastaan kaikki muu halpaa. Emiraateissa taas kaikki muu paitsi bensa on kallista. Englannilla pärjää molemmissa maissa loistavasti ja paikalliset ovat Omanissa varsin ystävällisiä. Emiraateissa paikalliset ovat pieni vähemmistö ja omissa oloissaan, joten heihin ei matkailija helpolla törmää saati tutustu. Meidän ainoa kontaktimme emirateihin oli tervehtiminen passintarkastuksessa. Molemmat maat ovat erittäin turvallisia, varmasti turvallisempia kuin Suomi. Ainoa vaara tulee liikenteestä, joka sekin on kohtuullista muualla kuin Sharjahissa.

Islam ei matkailijaa häiritse lainkaan, paitsi ehkä Ramadanin aikaan. Minareeteista ilmoille kajahtavat rukouskutsut lähinnä tuovat itämaista tunnelmaa kadulle. Toinen asia on, miten sen varjolla ihmisiä alistetaan ja hakataan ja kuinka paljon tämä matkailijaa ahdistaa. Minua henkilökohtaisesti aika paljon. Jopa niin, että viimeisinä päivinä halusin mahdollisimman pian pois islamilaisen Sharia'a-oikeusjärjestelmän vaikutusalueelta. Mieli ei kohentunut tällaisia uutisia lueskellessa: http://gulfnews.com/news/gulf/uae/crime/illicit-lovers-sentenced-to-100-lashes-each-1.712261
Lyhyesti siis: pariskunta harrasti esiaviollista seksiä: tuomio 100 raipaniskua, vuosi vankilaa ja karkoitus maasta molemmille. Jos olisivat olleet muita kuin muslimeja, tuomio olisi ollut "vain" vuosi vankilaa ja karkoitus. Sharia'a on barbaarinen, epäoikeudenmukainen ja sairas oikeusjärjestelmä jostain varhaiskeskiajalta ja se pitäisi lakkauttaa välittömästi.

Srilankalainen taksikuski sai meidät siinä määrin kiinnostumaan maastaan, että luultavasti se on seuraava PPP-kohde. Emme nyt kuitenkaan ihan pian ole mihinkään lähdössä, yritetään nyt työstää videot sentään ensin.

Eipä muuta kuin lämmin shukran kaikille lukijoille, seuratkaapa blogia jatkossakin :) Yritän raportoida epäsäännöllisesti videotuotannon etenemisestä tänne.

- Señores pasajeros

Arabia 8: Kuolleen sheikin kieroutuneet pakkomielteet

18.11.
Aamulla riensimme Sheikh Zayed Grand Mosque –moskeijaan, jotta ehtisimme opastetulle kierrokselle. Saavuimme 5 minuuttia myöhässä, mutta pääsimme vielä kierrokselle. Opas kertoi vitsejä ja esitteli moskeijan mauttomuuksia. Löytyi 17 tonnin painoisia erikoislasiovia, 7 kristallikruunua, joista suurin painoi 15 tonnia, maailman suurin yksiosainen matto ym. Koko moskeijan lattia oli tietysti italialaista marmoria ja kristallikruunuissa tonneittain Swarovski-kristallia. Mattoa oli kutonut 1200 iranilaisnaista kahden vuoden ajan ja se painoi 35 tonnia. Sairain juttu koko paikassa oli silti sheikin mausoleumi moskeijan ulkopuolella. Siellä on joku lukemassa koraania ääneen sheikin ruumiille 24/7/365. Se kuulutetaan tietysti myös megafoneista. Mausoleumia ei saanut kuvata, mutta kaikkea muuta kyllä. Mielenkiintoisena yksityiskohtana moskeijassa on edelleen rakennustyöt kesken ja kulut juoksevat edelleen kuolleen sheikin tililtä. Kierroksen päätteeksi oppaalta sai kysellä kaikenlaista, mutta valitettavasti lapsetkaan eivät kysyneet vaikeita.

Kun rauhan, koulutuksen ja suvaitsevaisuuden uskonnon (noin luki moskeijan nettisivulla) nöyrä ja vaatimaton palvontapaikka oli nähty, suuntasimme autovuokraamoon. Otimme alle uudenkarhean Hyundai Accentin kolmeksi päiväksi. Lähdimme ajamaan kohti Emiraattien kansallista automuseota (eli sheikin yksityiskokoelmaa). Matkalla tankkasimme ”special”-bensaa. Toinen vaihtoehto olisi ollut super. En tiedä mitä eroa niillä on. Bensa maksoi vähän enemmän kuin Suomessa: 1,70/litra. Rahayksikkö on kuitenkin eri, sillä 12 eurolla sai tankin täyteen. Kun saavuimme keskellä aavikkoa olevan peltipyramidin luo, se näytti olevan kiinni. Varjossa istuskeli jotain äijiä, jotka kertoivat museon olevan remontissa vielä kolme viikkoa. Harmitti todella, sillä jo ulkoapäin sheikin kokoelma vakuutti. Löytyi maailman suurinta asuntovaunua, maapallo-vaunua, tuplakokoon skaalattua jeeppiä... Vieressä oli vanha linnoitus, johon menimme tutustumaan ominpäin siitä huolimatta, että siellä näytti olevan rakennustyöt meneillään. Linnoitus oli mahtava post-apokalyptisen inspiraation lähde. Keskellä oleva (vesi?)tornikin oli ydinräjähdyksen muotoinen. Oli portaat, jotka eivät vieneet mihinkään ja kävelysillan lankuista oli puolet irronneet

Illalla kyselimme hotellin respasta kamelikilpailujen perään. Ne ja automuseo olivat pääsyyt autonvuokraukselle, mutta respan heppu ilmoitti kamelikauden olevan jo ohi. Hyundaimme vaikutti kirotulta. Seuraavaksi menemme autolla itärannikon snorklauspaikoille, toivottavasti siellä olisi parempi onni.

Arabia 7: Hiekkamyrsky ja huijari

14.11.
Muscatissa oli juhlavalmistelut kovassa käynnissä, kun jouduimme lähtemään sieltä lentokentälle. Siellä oli tulossa sekä Omanin itsenäisyyspäivä (40v) että Eid. Eid-juhlia on kahdenlaisia: Eid al-Fitr, jolloin juhlitaan Ramadanin päättymistä ja Eid Al-Adha, joka merkitsee pyhiinvaelluskauden alkamista. Nyt on siis Eid Al-Adhan aika. Muscatissa oli ”jouluvaloin” koristeltu rakennuksia itsenäisyyspäivää varten. Erikoisjärjestelyjä oli myös lentokentillä, joissa Eid näkyi pyhiinvaeltajille kohdistetuissa kylteissä ym. Check-inissä kesti todella kauan, koska jonossa oli intialaisia säätäjiä, mutta ehdimme kuitenkin lennolle sopivasti. Turvatarkastus oli mielenkiintoinen, sillä vesipullot sai ottaa mukaan. Annoin omani virkailijalle, joka otti sen ja vain laski ilmeisesti pöydälle, sillä eräs matkustaja juoksi perääni tuomaan sen takaisin minulle. Lisäksi olin unohtanut tölkkijuoman reppuuni, joka meni läpivalaisusta ongelmitta. Kone oli ihan uuden näköinen eikä henkilökuntakaan ollut lainkaan epäluotettavan näköistä, vaikka Air Arabia onkin melko eksoottinen lentoyhtiö. Ei päässyt siis samaan kastiin Cebu Pacificin ja Lao Airlinesin kanssa. Lennon alussa kuulutettiin rukouksia, mikä tietysti lisäsi turvallisuudentunnetta merkittävästi. Kurittomat kakarat riehuivat ja pomppivat penkeillä myös nousun ja laskun aikana. Siis lapset seisoivat ja hyppivät penkeillä ihan laskun loppuvaiheessakin, äiti istuskeli vieressä. Valitettavasti ilmakuopilta säästyttiin, vaikka miten toivoimme, että kauhukakara olisi esimerkiksi kengät edellä lentänyt äitiään päin. Sekä nousussa että laskussa taputettiin.

Sharjahin päässä mietimme, että pitäisikö joku lappu täyttää, kun kaikilla muilla jonottajilla oli sellainen. Emme kuitenkaan hötkyilleet, sillä muut jonottajat olivat intialaisia (tai pakeja/bangloja). Yhdellä länsimaisen näköisellä naisella oli myös lappu, mutta vakoilin sen verran, että näin hänen kädessään Turkmenistanin passin. Odottelimme siis rauhassa, kun intialaisten suut kävivät ja kädet heiluivat. Passintarkastusjono eteni tolkuttoman hitaasti. Kun vuoromme tuli: ”Where you coming from?” ”Muscat”,  leima passiin, valmista. Valitsimme opaskirjasta toiseksi halvimman hotellin ja otimme taksin sinne. Hieman ränsistynyt vanha resort kahdella uima-altaalla kelpasi hyvin, varsinkin kun langaton netti oli ilmainen ja toimi hyvin. Vietimme loppupäivän vapaalla.

15.11.
Päätimme jäädä Sharjahiin toiseksikin päiväksi rentoutumaan, mutta respan epäystävällinen venäläistäti ilmoitti, ettei huoneita ole vapaana. Sellainen ilmoitushan ei nokkelaa reissaajaa lannista, joten painelimme huoneeseemme varaamaan netistä huoneen seuraavaksi yöksi. Yllättäen booking.com näytti huoneita olevan vapaana samassa hotellissa, joten varasimme sen. Hintakin oli hieman halvempi ja (surkea) aamupala sisältyi hintaan. Venäläistäti kiehui liemessään, kun menin rehvakkaana ilmoittamaan, että haluaisimme tehdä check-outin ja check-inin peräkkäin. Hän oli edelleen sitä mieltä, ettei huoneita ole, vaikka piteli kädessään printterituoretta booking.comilta tullutta varausta. Korkeamman tason intialaisvirkailija haettiin paikalle. Hän ymmärsi tilanteen ja palvelukulttuuri taitaa Intiassa muutenkin olla hieman erilaista kuin Venäjällä, joten saimme heti ilmaiset teet ja kahvit, kun tilannetta selvitettiin. Noin vartin soittelun ja säätämisen jälkeen huone löytyi ja se oli pintapuolisesti parempi kuin edellinen. Haju oli kuitenkin tunkkainen eikä netti toiminut. Kelpuutimme sen silti.

Iltapäivällä menimme uimaan ja lukemaan kirjaa altaalle, viettämään hyvin ansaittua lomaa siis. Myöhemmin otin tietokoneen pihalle ja datailin leppoisasti ulkoilmassa (wlan kuului ulos hyvin), kun yllättäen hiekkaa alkoi lentää ympäri hotellin piha-aluetta. Taivas pimeni harmaanruskeaksi ja tuuli yltyi todella kovaksi. Myös vettä alkoi hiukan tihuttaa, mutta aurinkovarjo suojeli läppäriä sateelta. Hetken päästä vettä alkoi kuitenkin tulla reilummin ja tuuli yltyi niin, että vesi tuli vaakasuoraan. Oli paettava sisätiloihin. Huoneemme ikkunasta näimme, että kadut alkoivat lainehtia. Sattuneesta syystä täällä ei pahemmin ole sadevesiviemäreitä. Myrsky oli melko pian ohi ja lähdimme kohti Sharjahin islamilaista museota. Taksikuski kaahasi normaaliin tapaan (keskustassa 80 km/h metrin turvavälillä) märälläkin asvaltilla. Kuivanakin päivänä Sharjahin liikenne on hulluinta, mitä olen missään nähnyt. Selvisimme hengissä museolle asti, mutta se oli kiinni Eidin takia. Lähdimme kävelemään kohti keskus-souqia eli basaaria. Matkalla näimme intialaisten vahvan vaikutuksen katukuvaan, emiratit eivät paljoa (=yhtään) taida täällä kävellä. Souqin tarjonta oli pitkälti samaa kuin Omanissa, mutta hinnat kovemmat. Siispä emme ostaneet mitään, vaan menimme syömään.

16.11.
Hotellin aamupalapöydässä näimme reissun ensimmäisen torakan! Tuo joka reissaajan iloinen yövieras kipitteli seinää pitkin kahvitiskin takana. Surkean aamupalan jälkeen suuntasimme bussiasemalle. Meininki oli todella sekavaa, meitä osoiteltiin sinne sun tänne ensin lippua ostamaan ja sitten oikealle laiturille. Laiturilta lähti täysin aikatauluja noudattamatta pikkubusseja satunnaiseen tahtiin. Yritimme rinkkoinemme nousta sellaiseen, mutta vartija esti meitä. Hirvittävän metelin läpi olimme ymmärtävinämme, että rinkan kanssa saa mennä vain isoon bussiin, jollainen olisi noin 20 minuutin kuluessa lähdössä. Pian iso bussi saapuikin, mutta kaksi pientä tukki laiturin. Paikalle saapui ehkä bussiaseman johtaja, emirati punainen rätti päässä ja aurinkolasit silmillä. Koko bussiaseman ainut paikallinen tietysti, muut ehkä 500 ihmistä olivat intia-pakistan-bangladesh-akselilta (+me). Rättipää rupesi rähjäämään intialaisille vartijoille ja bussikuskeille arabiaksi ja huudettuaan äänensä käheäksi otti juomamyyjältä vesipullon maksamatta. Homma kuitenkin hoitui, pikkubussit väistyivät ja pääsimme isoon bussiin. Se täyttyi nopeasti intia-paki-bangloista ja tulipa kyytiin yksi (1) nainenkin! Hänkin taisi olla Intiasta. Bussi siirtyi pian moottoritielle ja jatkoi sitä pitkin aina Abu Dhabiin asti pysähtymättä. Ja kuten lämpimissä maissa aina, ilmastointi oli säädetty antarktisen kylmälle. Kokeneina travellereina meillä oli tietysti pitkähihaiset mukana, mutta nekään eivät riittäneet. Kylmä ilma puhalsi korvaan ja kaulaan. Yritin laittaa hattua suojaksi, mutta turhaan. Paleluksi meni sekin matka.

Perillä Abu Dhabissa otimme taksin, joka yritti kusettaa. Kysyin heti että ajetaanhan mittarilla, ”sölkön sölkön ei mittari”. Ehdotin että maksamme 10 Dh, joka on minimitaksa ja käypä hinta sen verran lyhyestä kyydistä. Seurasi lisää sölkötystä. Kun taksi oli jo hyvässä vauhdissa, äijä heitti hinnaksi 100 Dh. Huusimme molemmat heti: ”STOP THE CAR!”, mutta äijä jatkoi vain päristelyä. Ehdotin uudelleen kymppiä ja äijä parkui että tarvitsee hänenkin syödä. Tarjosin 15 Dh ja sönkötyksestä tulkitsin, että tarjous kelpasi, vaikka äijä kahdestakympistä vielä puhuikin. Matkalla tyyppi tuijotti omituisesti ja lässytti jotain typeryyksiä. Perillä jälleen kokeneina travellereina nostimme rinkat autosta ennen maksua, mikä tälläkin kertaa osoittautui fiksuksi käytännöksi. Äijä nimittäin oli vakuuttunut, että 20 Dh oli tulossa ja rupesi vaahtoamaan, kun annoin 15 käteen. Lähdimme kävelemään kohti hotellin ovea vakuutellen äijälle, että 15 on kelpo hinta ja niin sovittiin. Pirulainen kävi käteeni kiinni ja rupesi jotain solvaamaan englanniksi. Hotellin vartijan tuima katse sai pellen kuitenkin kääntymään takaisin autolleen ja olimme ”turvassa”. Myöhemmin toisessa taksissa meille selvisi, että Emiraateissa mittarin käyttö on lain mukaan pakollista ja matka on ilmainen, mikäli mittaria ei käytetä. Tämän käytännön osoittava tarra oli poistettu tai peitetty siitä taksista. Olimme tyytyväisiä, ettei limainen ja ärsyttävä kusettaja saanut meiltä nyhdettyä sitä kahtakymppiä. Otimme iltapäivän iisisti ja illankin ainoana aktiviteettina oli läheisessä kebab-paikassa syöminen. Ruoka oli ok ja annoksesta pilkottavaa käsikarvaa myöten aitoa. Suomesta saa silti parempaa.

17.11.
Starbucksin sikakalliin aamiaisen ja sitä seuranneiden Villen sokeriövereiden jälkeen lähdimme maailman suurimpaan sisähuvipuistoon, Ferrari World Abu Dhabiin. Sen vetonaula on Formula Rossa, maailman nopein vuoristorata. Alussa oli ilmastointi, jono ja matkaaja. Kokeneet travellerit mokasivat. Pitkähihaiset jäivät hotellille. Ferrari World oli jäätävän kylmä. Jono lippuluukulle ei ollut hirveän pitkä, mutta eteni madellen ja häröpalloja ja muuta sähläystä muodostui. Itse luukulla kävi ilmi, että kaikki laitteet eivät vielä olleet auki, koska puisto on upouusi ja tästä syystä lipusta sai vähän alennusta. Kävi myös ilmi, että jos halusi mennä simulaattoreihin, piti maksaa n. 15€ ekstraa. Emme halunneet simulaattoreihin, koska 40€ lipusta oli jo ihan riittävästi. Sisään päästyämme menimme heti Formula Rossan jonoon, koska tiesimme sen jonon pitenevän päivän mittaan. Sekin jono eteni hitaasti, mutta olimme niin keulilla, että pääsimme melko pian laitteeseen. Istuimme paikoillamme, kun henkilökunta sähläsi jotain ja turvakaaret nostettiin muutamaan kertaan. Etupenkin herrasmies oli liian lihava ja hänet piti siirtää kauemmas. Ville pääsi etupenkkiin todelliselle pelkääjän paikalle. Vaunu siirtyi muutaman metrin lähtöpaikalta valmiusasemiin. Sitten kiihdytys alkoi. Se ei todellakaan ollut mitenkään vähitellen nouseva, vaan alusta asti täysillä. Vaunu kiihtyi 5,8 sekunnissa heti huippunopeuteensa 240 km/h ja nousi lähes pystysuoraan mäkeen. Sen jälkeen meno muuttui melko tavanomaiseksi vuoristoradaksi, joskin aika hurjaksi sellaiseksi. Hupi oli ohi minuutin jälkeen. Vaunusta noustessa päässä pyöri todella kovasti ja oli pidettävä kaiteesta kiinni, että pysyi pystyssä. Olo oli myös kuvottava, vaikka kokemus olikin hieno. Ville ei ollut yhtä herkkä liikepahoinvoinnille, tai sitten etupenkin paikka auttoi. Oma pahoinvointini loppui kokonaan vasta tunnin jälkeen.

Vuoristorataan loppui myös Ferrari Worldin hyvät puolet. Muihin laitteisiin oli tunnin jonot, joten kävimme katsomassa 20-luvun Sisilian kilpa-autoilusta kertovan lyhytelokuvan ja formulavarikolle sijoittuvan akrobatiashown. Niiden jälkeen laitteisiin oli edelleen tunnin jonot. Kävimme myymälässä tutkimassa mahdollisia tuliaisia. Muki 20€, nuukahtaneen näköinen t-paita 60€ (kyllä, kuusikymmentä euroa), mustavalkoinen valokuva vanhasta kilpa-autosta 120€... Jäi tuliaiset ostamatta. Uhmasimme jonoa Inside the Engine –tukkijokeen ja saimmekin seisoskella ryhdikkäät puolitoista tuntia jonossa. Tunnin ja vartin kohdalla joku intialaisen näköinen äiti lapsineen kiilasi eteemme paikasta, jossa olimme olleet tuntia aiemmin. Puutuin asiaan, ja joku äijä huomautti minulle, että etuilu on ihan okei, koska ne olivat lapsia. En ole vieläkään varma oliko äijä tosissaan. En kuitenkaan päästänyt vuoden äitiä isänmaan toivoineen eteemme. Äiti pyysi anteeksi, mutta olimme yli tunnin kylmässä jonottamisen jälkeen henkisesti niin murtuneita, ettemme jaksaneet kehottaa häntä pyytämään anteeksi noin sadalta meidän takanamme olevalta ihmiseltä, joiden eteen he myös olivat kiilanneet. Päätimme siinä vaiheessa, että tukkijoen jälkeen lähdemme pois koko puistosta. Kun vihdoin saimme keltaiset, märät ja haisevat sadetakit niskaamme tukkijokea varten ja istuttua ”tukkiin”, tajusimme jonottamisen olleen hauskempaa kuin itse laitteen. Se oli suorastaan tylsä, ja bonuksena kanssamatkustajina oli ääliöitä, jotka roiskivat toistensa päälle vettä. Suurin osa vedestä osui meihin. Yhdessä vaiheessa tukki hörppäsi laidasta vettä niin, että kenkäni kastui. Poistuimme huvipuistosta ainoaa poistumistietä pitkin eli lahjatavarakaupan kautta. Siellä pyyhekumi maksoi 8 euroa, pieni muistio 7 euroa ja hiilikuidusta tehty Ferrari-kyniensäilytyskippo 300 euroa (luit oikein). Lähdimme ärsyyntyneinä ja pettyinenä pois surkeimmasta huvipuistosta, missä kumpikaan meistä oli koskaan käynyt. Huvipuistosta, jossa kaikkiin laitteisiin on vähintään tunnin jonot ja itse laitteet ovat lähinnä Ferrari-mainoksia. Otimme taksin hotellille ja suoritimme psykofyysisen kuosiutumisen reseptillä kiinalainen ruoka, olut, viini, kylpy, netti, uni.

- Travelmaster 3000

ps. Seuraava suunnitelma on auton vuokraus ja sillä itärannikon snorklausmestoille ajelu.

Arabia 6: Vuorilta kuoppaan

12.11.
Masirahissa otimme aamulla paikalliseen tapaan “tööttikahvit” eli ajoimme autolla kahvilan eteen ja painoimme tööttiä. Tarjoilija tuli ottamaan tilauksen ja toimitti kahvin ja samosat pian autolle. Drive-in Omanin tyyliin siis. Aamupalat syötyämme menimme lautalle, jonka tilalle kuulemma tulee 2 vuoden päästä silta! Merimatka kestää puolitoista tuntia, joten aikamoinen rakennelma lienee tulossa. Ajoimme Suriin, jossa varustauduimme jälleen camping-yötä varten. Jatkoimme rannikkoa pitkin kohti Muscatia, kunnes löysimme sopivan leiriytymispaikan rannan läheltä. Ville paahtoi vaahtokarkkeja nuotiolla ja hankki itselleen pahan olon liiasta sokerista, koska oli jo melkein koko ajomatkan napsinut niitä.

13.11.
Kun olin saanut Villen hereille ja kastautumaan Arabianmeressä (virkisti kuulemma kummasti), lähdimme vuorille. Opaskirjassamme oli paljon nähtävää lupaileva maasturireitti läheisellä Salmahin ylängöllä, joten otimme sen kohteeksi. Reitti oli heti alusta alkaen todella raakaa vääntämistä: äärimmäisen jyrkkiä nousuja, irtohiekkaa, isoja kiviä tiellä jne. Tie nousi lyhyellä matkalla aivan meren rannalta puoleentoista kilometriin. Nousu ylängölle oli meistä molemmista Omanin hauskin offroad-ajo. Kävimme yhdellä maailman toiseksi suurimman luolan suuaukoista, mutta eipä sieltä paljon muuta näkynyt kuin mustaa. Seuraavana vuorossa oli hiking-reitti, joka lähti vanhan hylätyn lentokentän perältä. Taisimme lähteä vähän väärää reittiä, sillä se oli äärimmäisen vaikea. Tai oikeastaan mitään reittiä ei edes näkynyt missään vaiheessa, kiipesimme vain kivikkoa, ryteikköä ja kallioita pitkin alas wadin pohjalle. Selvisimme pienillä naarmuilla pohjalle, jossa oli helpompi kävellä. Kävelimme jonkin aikaa etsien helpompaa ylöspääsyreittiä ja ihmettelimme paikallisia liskoja ja hyönteisiä. Pidimme pienen tauon ja kiipesimme takaisin ylös kivikkoista rinnettä. Kävi selvästi ilmi, että ylöspäin on paljon helpompi kiivetä. Salmah-ylängön reitti tarjoili vielä parit huikeat näköalapaikat ja vatsanpohjaa kouristavan laskeutumisen ennen päättymistään takaisin rannikolle.

Lähistöllä oli vielä mielenkiintoinen Bimmah Sinkhole eli onko se nyt sitten vajoamareikä suomeksi. Pyöreä syvä monttu, jonka pohjalla oli vettä. Sinne oli tietysti pakko päästä uimaan, vaikka musta syvyys hieman arvelutti. Vesi nimittäin jatkuu valtavaan luolastoon montun pohjalta, eikä sen syvyyttä edes tiedetä. Luolasukellus ei kuulu lempiharrastuksiini, joten en selvittänyt itse sen syvyyttä. Vesi oli hieman suolaisempaa kuin meressä ja mahtavan lämmintä. Montun reunalla oli vielä köysi, jota pitkin pääsi kiipeämään hyppypaikoille. Hyppiminen ja uiminen oli ihan mielettömän hauskaa ja voinkin julistaa Bimmah Sinkholen yhdeksi parhaista paikoista, missä olen uinut. Pinatubon kraateri Filippiineillä on kuitenkin kova haastaja. Uinnin jälkeen oli aika suunnata Muscatiin, josta otimme saman hotellin kuin viimeksikin. Ihan kelvollinen ja kaupungin halvin tietysti.

 

- Mr. Huhta Ville & Leinonen (noin luki hotellin lapussa)

Ai niin, tässä vielä kuva parrattomasta Villestä, jemeniläisiä kalavalheita kertovasta Yussufista ja meikäläisestä:

Breaking news!

Olemme tällä hetkellä siis Sharjahissa, jossa myrskysi melkoisesti päivällä. Tässä Gulf Newsin uutinen aiheesta: http://gulfnews.com/news/gulf/uae/weather/heavy-rains-lash-sharjah-1.712570

Arabia 5: Masirah

Menehtyneen pallokalan tappava tervehdys!

10.11.
Yöllä tuli jälleen hiukan kylmä ja tyynyn puute häiritsi nukkumista. Lähdimme kuitenkin reippaasti liikkeelle. Muutaman kilometrin pituisen arvonnan jälkeen päätimme suunnata kohti Masirahin saarta, vaikka olimme jo aiemmin päättäneet jättää käymättä siellä. Matkalla Ville lähti seikkailemaan dyyneille ja tutkimaan fossiloitunutta hiekkaa? Mulla oli hiukan tylsää, joten lähdin sooloilemaan offroadille. Onnistuin tietysti jäämään kiinni hiekkaan emmekä saaneet autoa irti puolen tunnin lapioimisen jälkeenkään. Sillä aikaa ohi oli ajanut jo neljä paikallista autoa, joista jokainen tarjosi apua. Suomalaistahan ei tartte auttaa, joten kieltäydyimme. Viidennen auton tarjoaman avun hyväksyimme. Neljä miestä hyppäsi ulos maasturista. Jokaisen kanssa paiskattiin kättä ja huudeltiin al salaam alaykum. Englantia eivät puhuneet, mutta yhteistyöllä auto oli pian irti. Sen jälkeen käteltiin taas jokaista ja huudeltiin ma’an salaama. Aavikon ikiaikaiset auttamisperiaatteet ovat selvästi edelleen voimissaan.

Auton irroittamiseen meni sen verran aikaa, ettemme ihan ehtineet lautalle. Piti odottaa seuraavaa, mutta puolitoista tuntia meni rattoisasti erikoisten kuormien lastausta seuratessa. Melkein jokaisen pickupin lavalla oli vuohia. Kun lautta vihdoin lähti, se vain heitti pienen lenkin ja palasi takaisin. Käsieleistä tulkiten joku, jota espanjankielisissä maissa sanottaisiin amigoksi, oli soittanut ja pyytänyt lauttaa palaamaan takaisin hakemaan hänetkin. Kun lautta rantautui, sille pyrkijöitä oli tietysti muitakin kuin soittanut kaveri. Töötit pauhasivat ja kädet heiluivat, että kenellä nyt on oikeus mennä lautalle ja kenellä ei. Väkeä tuli huutamaan ja huitomaan jatkuvasti lisää, kunnes lautan sisäänajorampilla oli 10 äijää, 2 kuorma-autoa ja 5 henkilöautoa paikalleen lukittuneessa häröpallossa. Sitten autoja alettiin vekslata edestakaisin, jotta kuorma-auto saatiin mahtumaan. Kannelta kuului huutoja “Jalla! Jalla!” Osa autoista jäi rannalle ja lähti kaasu pohjassa pois. Puolen tunnin säädön ja 45min lautan varsinaisen lähtöajan jälkeen pääsimme vihdoin liikkeelle kohti Masirahia. Lautalla juttelimme paikallisten kanssa ja saimme kai kutsuja heidän luokseen. Emme olleet varmoja, koska lautan moottorin korviahuumaava pärinä ja huono englanti ei ole sopiva yhdistelmä toimivan kommunikaation saavuttamiseksi. Joka tapauksessa kättä paiskattiin useaan kertaan. Loppumatka meni autossa nukkuessa. Lautan sopiva keinunta, merituuli ja edellinen huonosti nukuttu yö aiheuttivat tehokkaan nukahtamisen.

Masirahissa menimme opaskirjan mukaan halvimpaan hotelliin katsomaan huonetta. Se oli hieno, mutta kylpyhuoneen 50 kärpästä eivät houkutelleet jäämään. Menimme toiseksi halvimpaan, joka osoittautui ei paitsi halvemmaksi, vaan myös kärpäsettömäksi. Veimme pyykit läheiseen pesulaan, jossa hassu viiksekäs (tarvitseeko tätä edes mainita) intialainen hymyili leveästi ja keikutti päätään luvaten pyykit seuraavaksi päiväksi. Illalla menimme paikalliseen muovituoliravintolaan tilaamaan tuoretta kalaa. Kokki lähti etsimään kalaa jostain. 10 minuuttia myöhemmin hän palasi neljä noin tuplasti silakan kokoista kalaa lautasella ja kysyi “no big fish, small fish ok?” Kelpasihan se meille, mutta oli pieni yllätys, kun ateriassa olikin 10 kyseisiä kaloja. Päälle oli ripoteltu reilusti mausteita, sipulia, limeä ja chilejä. Lisukkeina tarjottiin paikallista leipää, salaattia, säilöttyjä vihanneksia ja hummusta. Mausteet olivat loistavia ja kala kohtuullista, mutta sitä oli todella vaikea syödä. Kalat olivat täynnä piikkejä, jotka olivat hiukan liian isoja syötäviksi ja hiukan liian pieniä pois poimittaviksi. Seurasi erittäin hidas ja sotkuinen ruokailutapahtuma. Emme aio enää syödä niin pieniä kaloja. Untamme häiritsi tällä kertaa rikkinäinen wc ja hyttyset, mutta nukuimme sentään pitkään.

11.11.
Aamupalan eli muutaman samosan ja banaanin jälkeen lähdimme etsimään snorkkeleita. Sukellusvälinevuokraamo oli sulkenut ovensa, koska “yhtiöllä oli ongelmia”. Huhun mukaan toisella puolella saarta olevasta resortista saisi vuokrata snorkkeleita, joten suuntasimme sinne. Pienen etsinnän jälkeen sieltä kyllä löytyi niitä, mutta hinta oli törkeä 24 euroa. Snorklaus jäi siis Masirahin osalta kokematta. Kuljimme autolla saaren ympäri vievää tietä ja pitkän etsinnän jälkeen löysimme sopivan uimarannan. Hiekka oli valkoista ja vesi turkoosia 30-asteista puhdasta autuutta. Uiminen oli nannaa, mutta tiedostimme polttavan auringon, emmekä uineet hirveän pitkään. Meillä on nimittäin molemmilla mukana aurinkorasvaa vain suojakertoimella 4.

Päivä oli jo pitkällä, kun palasimme uintiretkeltä, mutta päätimme silti vielä kiivetä saaren korkeimmalle kohdalle, Jebel Humrille. Opaskirjan mukaan siellä oli runsaasti fossiileja. Polulle, joka vei mäen juurelle, ei olisi ollut mitään asiaa tavallisella autolla. Kun meno muuttui liian pahaksi jopa Land Cruiserille, oli keskelle reittiä jätetty kenties varoitukseksi pässin pää. Jatkoimme siis jalan. Reitti oli vaikea, isoja kiviä irtohiekan päällä jyrkässä mäessä. Menimme hitaasti ja varoen, joten selvisimme ylös kolhuitta. Näkymät mäen päältä olivat hienot, mutta fossiileja löytyi varsin vähän. Ehkä meillä ei ole kovinkaan harjaantuneita silmiä fossiilien bongailuun. Alas mäeltä tullessa meinasi tulla kiire, kun pimeä hiipi Masirahin ylle. Ehdimme kuitenkin sopivasti pahimmista paikoista pois ennen pimeää, joten no problem. Palatessamme hotellille eräs hotellin intialainen työntekijä tarjoutui viemään meitä katsomaan kilpikonnia. Vaikka olimme hirveän väsyneitä, emme voineet moisesta tilaisuudesta kieltäytyä. Kilppareita ei kuitenkaan intensiivisestä etsimisestä huolimatta löytynyt.

 

Nousu Jebel Humrille

- Masirahin sheikit

Ps. Varasimme Muscat-Sharjah-lennot sunnuntaille, joten loppuviikon ohjelma on valmis. Ville haluaa huomauttaa, että fossiilien etsintä aiheutti voimakkaan Indiana Jones -fiiliksen ja suosittelee lämpimästi ko. harrastusta kaikille.

Arabia 4: PPP lomalla ja hiekassa

Zau!

8.11.

Uskomatonta, mutta totta! Pakko Päästä Pois –tiimi piti käytännössä vapaapäivän. Lähdimme ajamaan kohti Sharqiya Sandsin dyynialuetta ja jäimme yöksi läheiseen Ibran kaupunkiin hyvään hotelliin, jossa on uima-allaskin. Matkalla kävimme molemmat parturissa, hinta oli meiltä molemmilta yhteensä 1 rial eli 2 euroa. Loput iltapäivästä käytimme altaassa uiden ja aurinkotuoleissa kirjoja lukien, täysin lomalla siis!

Sharqiya Sands

9.11.

Lähdimme aamulla kohti Sharqiya Sandsiä pysähtyen matkalla huoltoasemalla tankkaamassa bensan lisäksi reilusti vettä ja eväitä. Kun dyynit olivat näköpiirissä, pysähdyimme tien laitaan poimimaan risuja polttopuiksi. Kun kaikki tarvittava oli autossa ja rengaspaineet alennettu, siirryimme dyyneille. Hiekalla ajaminen oli aika eksoottista, lähin vertailukohta olisi ehkä paksussa lumessa puskeminen. Dyynien alussa oli paikallisia häslääjiä jeepeillään tyrkyttämässä palveluitaan. Yksi sitkeä paskiainen ajoi monta kilometriä automme perässä, edellä ja vieressä huudellen tarjouksiaan ikkunasta. Onneksi luovuttivat lopulta ja saimme tutustua dyyneihin rauhassa. Hiekalla amistelu eli paskaringit ja kylkimyyry oli yllättävän hauskaa! Saimme kulutettua pärräämiseen uskomattoman monta tuntia. Meidän piti mennä tutustumaan yhteen aavikkoleiriin, jossa piti olla uima-allas ja rannikolta raahattu dhow-vene, mutta emme löytäneet sinne. Päädyimme ajamaan yli 50 km päähän alueen portista eli kaikesta sivistyksestä. Siellä kiipesimme korkean dyynin päälle, jonne historiallisin menoin khanjar-veistä käyttäen Ville jätti seitsemän vuotta mukanaan kulkeneen partansa. Takaisin tullessa satuimme löytämään aavikkoleirin kyltin ja menimme etsimään sitä. Heti reitin alussa oli kuitenkin jyrkkä ylämäki, johon jäimme kiinni. Tasauspyörästön lukitus ei toiminut oikein tai vaihteistossa oli jotain outoa vikaa, sen verran komean savupilven kytkin päästi. Emme enää yrittäneet nousta mäkeä auton hajoamisen pelossa, vaan käänsimme nokan kohti porttia. Halusimme pestä dyynien hiekat pois itsestämme, joten menimme läheiseen Wadi Bani Khalidiin uimaan. Sinne oli rakennettu siltoja, piknik-paikat ja jalkapallokenttäkin. Eikä kyseessä olleetkaan mitkään pikku lätäköt, syvin järvistä oli 10 metriä syvä. Pulahdus lämpimään ja kirkkaaseen veteen teki harvinaisen hyvää pölyisen päivän jälkeen. Lähistöllä ei kuitenkaan ollut sopivaa paikkaa jäädä autoon yöksi, joten ajoimme pois wadista ja takaisin kohti erämaata. Pimeä ehti jo laskeutua, mutta löysimme valtatien varresta riittävän hyvän leiriytymispaikan ja sytytimme nuotion.

- Jere Abdullah bin Sharqiya al-Alhazred

Arabia 3: Wadi Jebel Wadi

Huomenta! (Näin meitäkin tervehdittiin tänään, intialainen tarjoilija oli Goalla oppinut muutaman sanan suomea)

5.11.

Seebistä lähdimme tankkauksen (110 litraa superia 26 euroa!!) jälkeen kohti Wadi Bani Awfia, joka kuten muutkin wadit, on kuivunut joenpohja. Käytännössä joen pohjalla kulki hiekkatie, joten varsinaisesta offroadista ei vielä ollut kyse. Etenimme hitaasti jokea ylöspäin välillä piknikillä pysähtyen. Matkalla oli Little Snake Canyon, jota pitkin piti olla helppo kävelyreitti. Vastaan tuli turisteja, jotka valittelivat, että joutuivat kääntymään takaisin kun reitti oli liian vaikea. Me emme tietenkään moisesta lannistuneet. Seurasi polvien kolhimista, läheltä-piti-nilkannyrjähdyksiä ja yksi tahaton kivenlohkareessa vain käsillä kiinni roikkuminen. Lopussa piti odottaa lammikko, johon pääsisi uimaan. Kanjoni kuitenkin loppui kapeaan ja matalaan lätäkköön, josta olisi pitänyt kahlata aika pitkälle eteenpäin kulman taakse uintipaikan toivossa, joten pidimme sammakoiden keskellä tauon ja lähdimme takaisinpäin. Taivaalle kerääntyvät pilvet auttoivat päätöksenteossa, sillä wadit ja varsinkin kanjonit ovat tappavan vaarallisia sateella “salamatulvien” takia (flash floods). No, sadetta ei lopulta kuitenkaan tullut, mutta opaskirjojen monet varoitukset flash floodeista tuskin ovat turhia. Paluumatkalla seuranamme oli vain vuohia, joiden määkiminen kaikui hienosti kanjonissa. Raskaan kanjoniseikkailun jälkeen jatkoimme matkaa ylös vuorille, josta hillittömän jyrkkien mäkien keskeltä löysimme leiripaikan. Teimme pienen nuotion ja keitimme alumiinipannussamme vettä pikanuudeleille. Herkkuateriat syötyämme virittelimme autoa nukkumakuntoon ainakin tunnin verran. Illalla auto oli tukalan kuuma, mutta aamuyöstä palelin aika rajusti. Ville ei pahemmin palellut, mutta kärsi huonosta nukkuma-asennosta. Optimoitavaa riittää vielä seuraavaksi autoyöksi.

 Aamukaffet nuotiolla

6.11.

Kolea aamu alkoi nuotion sytyttämisellä ja aamunuudelien sekä arabialaisen kahvin keittämisellä. Kahvista taisi tulla liian laihaa, koska se oli karmeaa myrkkyä. Huonosti nukutun yön jälkeen pieni pannullinen kuitenkin osui ja upposi. Aamulla laumallinen vuohia tuli tutkimaan autoamme ja kerjäämään herkkupaloja. Luovuttivat kyllä aika pian, kun mitään ei herunut. Aamutoimet tehtyämme lähdimme hitaasti kiipeämään laaksosta ylös vuorille usein pysähtyen valokuvia ja videota varten. Maisemat olivat huikeita ja pelkästään nelivedoille soveltuva kuoppainen hiekkatie jyrkkine nousuineen todellinen teitten tie. Vihdoin jäi Irlannin Slieve League kakkoseksi. Lopulta se muuttui jälleen asvaltiksi ja laskeutui alas vuorilta. Kävimme matkalle sattuneessa Al Hamran kylässä syömässä mautonta kanaa ja riisiä sekä ostamassa lisää vettä ja eväitä. Kaikki oli yllättävän halpaa: ruoka yhteensä vähän päälle 4€ ja eväät reilu 2€. Al Hamrasta oli enää lyhyt matka Jebel Shamsille, joka on Omanin korkein vuori.

Majoituimme vuorella sijaitsevaan Jebel Shams Hoteliin, josta otimme aidon arabialaisteltan. Hinta-laatu-suhde ei ainoassa Omanin suurimpien nähtävyyksien lähellä olevassa hotellissa ollut hääppöinen: ei suihkua, 6 teltan yhteinen reikä lattiassa -vessa, vain patjat teltan lattialla: 100 euroa yö. Illallinen ja aamupala sentään sisältyivät hintaan. Kävimme auringonlaskun aikaan kävelemässä “Arabian Grand Canyonilla”, joka kyllä muistuttikin esikuvaansa melkoisesti. Reitti sinne vei pienen kylän läpi, jossa meitä ahdisteli kaksi rähjäävää koiraa ja omituiset kyläläiset. Kaikki kylän lapset vaikuttivat jälkeenjääneiltä ja osalla oli epämuodostuneita raajoja eivätkä aikuisetkaan ihan normaaleja olleet. Lähinnä tuli mieleen kauhuleffat. Ville osti heiltä avaimenperän, jotta voisimme luottaa auton olevan turvassa kävelylenkin ajan. Hotellin illallinen oli seisovassa pöydässä hyvää omanilaista ruokaa. Liha oli surkealaatuista, mutta salaatit ja kasvisruuat olivat loistavia. Vihreää chiliä ja valkosipulia ei oltu säästelty.

7.11.

Yö teltassa sujui melko hyvin, kylmyys vain hieman vaivasi. Näimme molemmat todella outoja unia, lievätkö johtuneet korkeudesta. Päätimme ajaa kohti Jabrinia, jonka olemme nähneet kirjotettavan myös muodoissa Jabreen, Jibrin, Jibreen ja Gibrin. Matkalla pysähtelimme useasti, mutta ehdimme silti puoleenpäivään mennessä Jabriniin ja saimme kaupungin ainoasta hotellista huoneen. Päätimme jättää Jabrinin linnan seuraavalle päivälle ja suuntasimme kohti Wadi Dammia, joka offroad-kirjamme kuvissa näytti lupaavalta. Land Cruiser joutuikin kovalle koetokselle kivikossa, mutta jaksoi hyvin wadin parkkipaikalle asti. Kanjoni näytti hienolta, vaikka ihmisten jättämät roskat pilasivatkin maisemaa. Kävelyreitti ei tällä kertaa ollut edes opaskirjan mukaan helppo, joten kunnon haasteitakin oli. Jouduimme kiipeämään köyttä pitkin, ylittämään puroja, punnertamaan itseämme kiville ja auttamaan toisiamme pahoissa paikoissa. Lopussa odotti kuitenkin hieno palkinto: upea luonnonallas, joka oli riittävän syvä kunnon pulikointiinkin. Kävimme uimassa ja söimme eväitä niin pitkään, että meinasi tulla kiire pois wadista ennen pimeää.

Seuraavaksi suuntaamme kohti Sharqiya (Wahiba) Sandsiä, joka on Omanin suurin dyynialue. Sieltä sitten rannikolle uimaan ja snorklailemaan.


- J

Arabia 2: Jalla jalla my friend!

Hello my friends, copy watch? Where you from, France?

3.11.

Heräsimme 5:30 ja suuntasimme taksilla kohti Omanin kansallisen kuljetusyhtiön bussiasemaa. Meidät vietiin kuitenkin johonkin aivan eri paikkaan. Sieltä oli kyllä lähdössä samaan aikaan bussi Muscatiin ja hintakin oli sama, joten mikälie Al-Khalili Transport kelpasi meille yhtä hyvin. UAE:n ja Omanin raja poukkoilee omituisesti, joten rajatarkastuspisteitä oli useita. Ensimmäisessä poliisi tuli bussiin katsomaan kaikkien passit, toisessa ei tarvinnut edes pysähtyä ja viimeisessä eli virallisimmassa jouduimme poistumaan bussista kolme kertaa. Ensimmäisessä pysähdyksessä kävimme hakemassa maastapoistumisleiman UAE:sta, toisessa tarkastettiin laukut pintapuolisesti ja huumekoiran avulla ja viimeinen oli palatsimainen Omanin maahantulorakennus. Siellä samassa bussissa ollut bangladeshilainen äijä sääti ja sähläsi, mutta saimme vihdoin Omanin leimat passeihin. Huomionarvoista on, että yksi rajavartijoista oli nainen, nimittäin Dubain lentokentällä ei ollut ainuttakaan. Jokaisella pysähdyksellä bussikuski huusi: “Jalla jalla fast my friend please, fast”. 

Oman vaikutti heti erilaiselta UAE:hin verrattuna, kasvillisuutta oli kaikkialla ja rakennuksia oli moottoritien varrella aina Muscatiin asti. Dubaista lähdettäessä melkein heti pilvenpiirtäjien jälkeen alkoi aavikko. Bussi jätti meidät hieman omituiselle kapealle kujalle, mutta taksikuskit tuntuivat tietävän jättöpaikan oikeinkin hyvin. Bangladeshilainen säätäjä-äijä oli tulossa myös Mutrahin kaupunginosaan, joten hän hyppäsi samaan taksiin. Rehvasteli, että koska hän puhuu arabiaa, matka on meille halvempi. Luultavasti se oli kyllä totta. Matkalla hän rupesi tökkimään reppuani ja katsoi käsidesiä, joka näkyi repun avoimesta taskusta. Miesparka kysyi, että onko se ruokaa. Otin repustani Pringles-tyyppiseen purkkiin pakattuja minipapadumseja ja tarjosin niitä. Mies otti koko purkin käteensä ja ahmi. Hetken ahmittuaan hän tarjosi omia papadumsejamme myös meille. Papadums-sipseistä tuli tietysti jano, joten äijä röyhkeästi repi vesipulloni irti reppuni kiinnikkeistä ja yritti juoda. Hän ei onneksi kuitenkaan halunnut koskea suullaan pulloon, vaan kaatoi muutaman sentin päästä vettä suuhunsa ja tietenkin myös paidalleen, housuilleen ja taksin penkille. Perille päästyämme tyyppi kysyi, että miten löytää meidät seuraavana päivänä. Sanoimme, että lähdemme pois Muscatista seuraavana aamuna.

Mutrahin mukavin äijä

Hotelli oli Arabian standardeilla halpa (44€), mutta varsin kelvollinen. Mutrahin rantabulevardi oli oikein kiva kävellä myös päivällä, vaikka siestan aikaan (klo 13-16) kaikki kaupat olivatkin kiinni. Otimme kuvia pienistä kujista ja komeasta linnoituksesta, kun eräs paikallinen heppu tuli antamaan vinkkiä, että linnoituksen ovelle asti voi kävellä ja sieltä on komeat näköalat koko Mutrahin ylle. Kun hänelle selvisi, että olimme ensimmäistä kertaa Muscatissa, hän tuli itse näyttämään, mistä portaat kulkivat ylös. Matkaa portaille oli ehkä 100 metriä, mutta silti niiden luona oltiin jo niin hyvää pataa, että kättä piti paiskata kahdesti ennenkuin äijä päästi meidät kiipeämään. Tarinat omanilaisten vieraanvaraisuudesta taitavat olla totta. Illemmalla tutustuimme legendaariseen Mutrah Souqiin ja Ville meni tietysti ihan sekaisin antiikkikaupoista, joissa myytiin miekkoja ja veitsiä. Sain minäkin sentään ostettua itselleni aavikkohatun. Se oli niin halpa (1 rial), etten edes tinkinyt. Ville osti antiikkikaupasta 1920-luvulla valmistetun englantilaisen Makers for the Queen –merkkisen traveller-kompassin. Iltapalaksi söimme shwarmaa eli kanakebabia pitaleivässä. Eipä ollut hääppöistä, mausteissa oli pihistelty. Onneksi pöydässä oli paikallista chilisoosia, joka paikkasi.

 Mutrah by night

4.11.

Aamupalan jälkeen suuntasimme lentokentälle hakemaan autoa. Se oli liki puolitoista tuntia myöhässä, joten jouduimme istuskelemaan lentokentällä odottaessamme. Totesimme vain, että matkaa voisi paremminkin tehdä kuin istua lentokentällä autoa odottamassa. Kun vihdoin saimme massiivisen Land Cruiserimme, suuntasimme läheiseen ostoskeskukseen lastaamaan sitä täyteen leiriytymistarvikkeita. Mukaan tarttui kiloittain hedelmiä, 14-pack puolentoista litran vesipulloja, 10 tölkkiä energiajuomaa, kenttälapio, butaanikäristin, useita paketteja nuudeleita, alumiininen kahvipannu, 15 erilaista suklaapatukkaa, butaania, taskulamppu ja paristoja, 150W invertteri, tulitikkuja ja sytkäri. Shoppailuihin ja auton viivästymiseen kului niin paljon aikaa, että jäimme läheiseen As Seebin kaupunkiin yöksi. 

Huomenna lähdemme auringonnousun aikaan kohti Wadi Bani Awfia, eli reissun ensimmäinen maasto-osuus alkaa. Yövymme autossa, kun tuolla vuoristossa ei hotelleja oikeastaan edes ole, joten raporttejakaan tuskin tulee muutamaan päivään.

Ville haluaa erikseen mainita, että matkailussa vaikeinta on päivärytmin pitäminen.

ps. Emme ole saaneet vieläkään aitoa arabialaista kahvia, vain ketjukahviloiden perus-latte-vanilja-frappuchinoja. No, Ville sai sentään kerran intialaista kahvia, joka oli vähän kuin chai-teetä eli paljon maitoa ja sokeria.