Etelä-Afrikka 13: Apartheid ja yhteenveto

Päivää harmaasta Suomesta!

Johannesburgin B&B:ssä pakkailimme tavaroita hitaasti ja lähdimme siten vasta yhdentoista maissa kohti apartheid-museota. Museota lähimmässä kaupunginosassa liikennevalot eivät toimineet. Liikenne kulki silti uskomattoman hyvin. Risteyksistä mentiin siinä järjestyksessä, missä oli tultukin. Eli Amerikasta tuttu 4-way-stop on käytössä, kun robot ei toimi. Pienen eksyilyn jälkeen museo löytyi. Portti oli kuitenkin kiinni ja sen takana vartija ilmoitti, ettei museoon nyt pääse, koska sähköt ovat poikki. Ilmeisesti öinen myrsky oli rikkonut sähkölinjoja. Kun olimme lähdössä pois parkkipaikalta, huomasin portin avautuvan ja valot sisällä rakennuksessa. Sähköt palasivat ja pääsimme museoon.

Heti alku oli mielenkiintoinen, koska sisäänpääsyportti oli jaoteltu valkoisiin ja ei-valkoisiin. Lyhyt osasto esitteli apartheid-ajan henkilökortteja. Sen jälkeen jouduimme kävelemään koko suuren rakennuksen toiseen päähän ulkokautta ja meinasimme jäätyä. Lämpötila oli jossain 10 asteen paikkeilla, mutta tuntui vieläkin kylmemmältä tuulen ja sateen takia. Rakennuksen toisessa päässä oli tilapäisnäyttely Nelson Mandelasta, joka ei ollut kovinkaan kiinnostava. Varsinainen apartheid-museo oli kyllä kiehtova ja samalla myös vähän järkyttävä. En ollut ennen tiennyt, että apartheid-hallitus teloitti ja vangitutti myös valkoisia, jotka olivat eri mieltä. Väärien puolueiden jäseniä metsästettiin ympäri Afrikkaa. Koko maa oli myös ollut kaaoksen partaalla vuosina 1991-1994, kun apartheid lakkautettiin. Lienee paljolti Mandelan ansiota, ettei pahemmin käynyt. Joka tapauksessa noina kolmena vuotena väkivaltaisuuksissa kuoli enemmän ihmisiä kuin koko apartheidin aikana. Ensimmäiset demokraattiset vaalit Etelä-Afrikassa pidettiin siis vuonna 1994. Siitä on todella vähän aikaa, pitkälle on tultu. Museon jälkeen kävimme ostoskeskuksessa syömässä ja kiirehdimme lentokentälle. Vuokra-auton vastaanottaja ei huomannut takaluukkumodifikaatiotamme.

Yhteenvedossa turvallisuustilanteesta olisin voinut kehua myös Johannesburgia mainettaan paremmaksi, ellen olisi jutellut paluulennolla erään suomalaisen paljon matkanneen kanssa. Hän kertoi samassa firmassa työskennelleestä tyypistä, joka oli vastustellut ryöstöä Jo'burgissa. Oli tapettu siihen paikkaan. Toinen tarina oli hänen tutuistaan, jotka asuivat Jo'burgissa muutaman vuoden. Heillä oli eräänä päivänä braai tulilla takapihalla, kun jengi tuli sisään konepistoolien kanssa ja ilmoitti, että pysytte siinä, kun tyhjennämme talonne. Olivat vain miettineet, että uskaltaakohan juoda kaljaa, kun taloa tyhjennetään. Yhteensä heidän taloonsa oli murtauduttu kolme kertaa. En siis oikein hyvällä omatunnolla voi sanoa Johannesburgia turvalliseksi, vaikkei meille yhtä kusetusyritystä lukuun ottamatta käynytkään mitään. Muuten Etelä-Afrikka tuntui kyllä turvalliselta, vain muutamat pikkukaupungit Eastern Capessa olivat epäilyttäviä.

Reissu meni kokonaisuudessaan hyvin, vaikka säätiloissa olisikin ollut reilusti parannettavaa. Niille vaan ei mahda mitään. Aika loppui pahasti kesken, mutta niin nyt käy melkein joka reissulla. Meidän molempien mielestä ehdoton kohokohta oli Krugerin kansallispuisto. Villieläinten bongailu oli todella hauskaa puuhaa. Aktiviteettipärinä eli pienkoneella lentely, Tarzanin leikkiminen ja quad-rällästys olivat myös hienoja toki. Rotkokeinu ei. Eteläisestä Afrikasta jäi vielä paljon nähtävää seuraaville reissuille: Okavangon suisto Botswanassa, Kalahari, Kapkaupunki viinialueineen, iSimangalison vesistöt, Namibia...

Hintataso oli keskiluokkaa eli huomattavasti halvempi kuin Eurooppa, mutta ei kuitenkaan lähelläkään Aasiaa. Bensalitra 70 sentin paikkeilla, ravintolaruoka kahdelle viineineen 20-30 euroa, majoitus 25-50 euroa (Krugerissa 70), viinipullo 3-5 euroa. Meidän kokonaisbudjettimme per henkilö jäi 2000 euron alle, tarkka summa selviää luottokorttilaskuista.

Etelä-Afrikalle täten myönnetään Pakko päästä pois SEAL OF APPROVAL. Suosittelemme lämpimästi kaikille, mutta erityisesti luontomatkailijoille!

Matkavideo ilmestynee jossain ensi kesän paikkeilla, koska 15 tuntia hd-videota ei kasaannu leffaksi ihan hetkessä, varsinkaan kun pitäisi ensin hankkia tietokone, jolla niitä voisi editoida.

Hyvän palautteen seurauksena kirjoittelen varmasti blogia myös tulevista reissuista. Kiitoksia kaikille lukijoille ja erityisesti kommentoijille!

- Jere

Etelä-Afrikka 12: Pahamaineisia kaupunkeja ja Tarzanismia

Johannesburg, Gauteng

17.11.

Puolenpäivän maissa pitkien yöunien, pakkaamisen ja muiden säätöjen jälkeen suuntasimme krokotiilifarmille tekemään hieman tuliaisostoksia. Itse krokoja emme nähneet, koska sille osastolle olisi maksanut. Kävimme myös ostoskeskuksessa tankkaamassa pullovettä ja energiajuomaa. Sitten suuntasimme kohti Durbania intialaisen ruuan perässä. Durbanissa on nimittäin maailman suurin Intian ulkopuolinen intialaispopulaatio. Valitettavasti se näkyi myös liikenteessä. Törkeitä eteen kiilaamisia, röyhkeitä ylinopeuksia tietyöalueella, tööttiin nojaamista, ei tilaa kaistaa vaihtaville… Pääsimme kuitenkin ehjin pellein hostellille, josta löytyi mukava huone. Heti kirjauduttuamme sisään lähdimme käymään rannalla, joka on parin kilometrin päässä. Pysäköimme valtavan kasinon pihalle, ja rannalle päästäksemme piti kävellä tietysti kasinon läpi. Itse ranta oli ihan jees, vaikkakin tuuli kylmästi. Durbanhan on maailman vaarallisin turistikohde, ainakin erään epäluotettavan lähteen mukaan. Tuolla rannalla se ei näkynyt mitenkään. Siellä ihmiset ulkoiluttivat koiriaan ja lapsiaan, eikä mitään epäilyttävää toimintaa näkynyt. Oikein leppoisa paikka. Hostellin isäntä kertoi meille kyllä alueista, joilla ei ole turvallista kävellä, eli sama meininki kuin Panama Cityssäkin. Niiltä kun pysyy poissa niin hyvin pärjää. Kun ranta oli nähty, ajoimme takaisin hostellille ja lähdimme kävelemään läheiseen intialaiseen ravintolaan. Vaikka muita kävelijöitä oli varsin vähän, emme tunteneet oloamme turvattomiksi. Sapuska oli odotetun loistavaa. Erityisesti annos, jossa oli perunaa, munakoisoa ja taikuutta. Niin hyvää se oli, ja halpaa!

18.11.

Ville soitti aamulla Karkloof Canopy Toursiin ja varasi meille puunlatvaseikkailun. Ajomatka oli puolitoista tuntia, joten lähdimme heti valumaan sinnepäin. Ajattelimme löytävämme matkalla majoituksen Howickin kylästä, mutta infopisteen kaveri ei oikein osannut mitään siellä. Siispä suuntasimme suoraan Canopy Toursin mestoille ja päätimme etsiä yösijan jälkeenpäin. Turvatoimet olivat heti alusta lähtien aivan eri luokkaa kuin rotkokeinussa. Meille esiteltiin jokainen vaijeri ja kerrottiin sen lujuus. Kun valjaat oli puettu päälle, kiipesimme nelivetopickupin lavalle. Meidät kuskattiin lähtöpaikalle, jossa teimme ensimmäisen lyhyen harjoitteluliu’un. Homma vaikutti hauskalta, joten menimme “point of no return”-pisteestä eteenpäin. Meillä oli kaksi opasta, jotka olivat kyllä asiantuntevia, mutta pelleilivät koko ajan. Menivät liu’uista aina täysillä, joskus takaperin ym. Mukavia tyyppejä. Korkein liuku meni muistaakseni n. 30 metrin korkeudessa puiden yläpuolella ja pisin oli 180 metriä. Oli hienoa viipottaa Tarzanina puiden välistä hurjalla vauhdilla. Valitettavan äkkiä hauskuus loppui, sillä liukuja oli vain 7. Lopussa oli mutainen kävelypolku sademetsässä, josta sain napattua nätin purokuvan.

Aktiviteettiin kuului vielä pieni lounas, jonka jälkeen lähdimme viemään pari paikan opasta kotiin. He asuivat matkan varrella muutaman kilometrin päässä ja kun vettäkin satoi oikein kunnolla, niin emme tietysti kieltäytyneet kuskaamasta. Pudotettuamme heidät mutaiselle maaseudulle jatkoimme kohti Nottingham Roadia ja sen turisti-infoa. Siellä oli vanha alkoholisoituneen oloinen ukko, joka mumisi itsekseen. Jonkin majapaikan hän kuitenkin sai meille mainittua, niin ajoimme sinne. Paikka oli 15 kilometriä takaisinpäin, keskellä ei mitään. Pienen sekoilun jälkeen saimme huoneen, joka oli ihan kelvollinen. B&B:n alueella oli piskuinen pubi, josta kuulemma saisi jotain ruokaa. Menimme sinne juomaan yhdet siiderit ja miettimään seuraavan päivän ohjelmaa. Siiderit tarjoili meille sama infopisteen ukko, sillä oli siis ollut oma lehmä ojassa. Pian kuitenkin Nigel ilmestyi paikalle. Kun aiemmin jokin mummo oli vain antanut huoneen avaimet meille, eikä edes kertonut mitä se maksaa, nyt oli paikan omistaja läsnä. Mummo oli ilmeisesti Nigelin äiti. Nigel ilmoitti, että illalliseksi olisi fish n’ chips ja se maksaisi 8,50 per henkilö. Englantilainen aamupala olisi 6 euroa. Kieltäydyimme molemmista, vaikka Nigel olikin oikein mukava heppu. Rupattelimme hänen kanssaan hetken ja kirosimme yhdessä englantilaista säätä. Ei ollut kiva kuulla, että oli ensimmäinen kerta 40 vuoteen, kun tähän vuodenaikaan on näin kylmää ja kosteaa. Yleensä lämpötila kuulemma kieppuu 35 asteen paikkeilla. Nyt oli siis jotain 15 astetta. Lähdimme ajamaan fish n‘ chipsejä pakoon Howickiin 20 kilometrin päähän, koska olimme päivällä huomanneet siellä Nando’s-pikaruokalan. Löysimme sieltä kuitenkin oikeankin ravintolan, josta saimme ihan kelvolliset ateriat ja valtavat palat juustokakkua halvalla. Olimme ainoat asiakkaat. Ajomatka pimeässä sateella oli raskas, mutta eipähän englantilainen upporasva painanut mahassa.

19.11.

Pikku koukeroiden kautta ajoimme n. 6 tunnissa Johannesburgiin, jossa majoituimme hyvämaineiseen Melvillen kaupunginosaan. Ville ajoi tullessamme Jo’burgiin ja kertoi, että hieman pelotti, mutta lähinnä erittäin kovan sateen takia. Vettä tuli niin, ettei kaistaviivoja näkynyt. Paikallisten keskinopeus hidastui ehkä 5 km/h verran jos sitäkään. Jotkin moottoritieliittymät aiheuttivat ruuhkautumista, mutta pärjäsimme kelpoisasti. B&B:n pitäjä oli aito oikea big mama, joka kovin pahoitteli, ettei hänellä ollut tarjota meille kuin pieni ja halpa huone. Eli juuri sopiva meille. Bonuksena vielä wlan ja aamupala sisältyy hintaan. Tilasimme intialaisesta kotiinkuljetuksella sapuskaa, joka tosin oli huonointa intialaista mitä olen koskaan saanut. Ei se silti pahaa ollut, mautonta vain. Paikallinen Gastronautti toimitti vähän päälle eurolla. Huomenna käymme apartheid-museossa ja suuntaamme sen jälkeen lentokentälle. Viimeinen raportti ja yhteenveto sitten Suomesta. Johannesburg kuittaa!

Etelä-Afrikka 11: Vauhtia ja vaarallisia tilanteita

Southbroom, KwaZulu-Natal

16.11.

Lähdimme köyhän aamupalan jälkeen kohti Oribi Gorgen luonnonsuojelualuetta ja siellä sijaitsevaa rotkokeinua. Ajoimme ensin luonnonsuojelualueelle, jossa herttainen brittiaksentilla puhuva mummeli selitti alueen nähtävyyksistä. Hän kertoi yhdestä lyhyestä kävelyreitistä, joka veisi vesiputoukselle. Päätimme tehdä sen, mutta vasta rotkokeinun jälkeen. Oli siis aika kauhulle. Ajoimme paikalle ja maksoimme sisäänpääsyn alueelle. Katselimme pari hyppyä ja tuijottelimme alas rotkoon, suhteellisen hurjalta näytti. Hetken pyörittyämme paikalla kävin maksamassa hypystä ja kävelin hyppypaikalle. Meinattiin teipata kakkoskamera mun käteen, mutta henkilökunta kertoi, että kastuisin ylöstulossa. Jätimme siis kameran pois, mikä jälkikäteen oli huono päätös, koska olisin saanut sen kyllä taskuun piiloon.

Valjaat puettiin päälle ylätasanteella ja minut komennettiin kiipeämään tikkaat alas hyppypaikalle. Siellä valjaat kiristettiin ja kiinnitettiin keinukoukkuun. Siinä vaiheessa tilanne alkoi todella pelottamaan, kun koukku roikkui tietysti raskaiden vaijereiden varassa, eli käytännössä kiskoi minua rotkoon. Avustaja roikkui selkäpuolellani ja jarrutin kengilläni, etten putoaisi ennenaikaisesti. Hän kertoi, että kun kuuluu 1,2,3, on hypättävä. No, nehän kuuluivat melkein heti, mikä oli hyvä, koska reunalla oli hirvittävää odotella. Sitten hyppäsin, tai minut työnnettiin alas. En oikein muista, koska pelko sumensi mieleni. Vapaapudotusta oli 75 metriä, mutta siitäkään en muista muuta kuin paniikin. Sydän hakkasi täysillä ja silmissä sumeni hiukan. Todella lyhyeltä tuntuneen ajan jälkeen keinuin rotkon pohjalla ihailemassa upeita maisemia. Minua alettiin hinata ylös ja aloin epäillä turvatoimia, kun hinausköysi pomppi ja paukkui. Myös työntekijöiden “ei se ny oo nii justiisa”-asenne ei oikein miellyttänyt. Siksipä en suositellut rotkokeinua Villelle, joka tosin oli jo monta päivää sitten ilmoittanut olevansa menemättä. Ylöshinauksen aikana tuulenpuuska ohjasi viereisen vesiputouksen päälleni ja kastuin aivan läpimäräksi. Kun pääsin irti koukusta ja sain kiivetä tikkaita takaisin ylös, olin onnellinen. En siitä, että uskalsin hypätä, vaan siitä, että olin elossa. Ajattelin rotkokeinun jännityksen olevan hyppäämisen pelkoa ja itsensä ylittämistä, mutta se olikin pelkoa turvatoimien luotettavuudesta. Ei hyvä. Periaatteessa suosittelen rotkokeinua, mutta en Afrikassa. Ehkäpä Uusi-Seelanti olisi sopiva paikka extreme-aktiviteeteille.

Tuosta tasanteelta, johon sinivihreä köysi menee, hyppäsin. Vesiputouksen vasemmalla puolella siis.

Rotkokeinun jälkeen katselimme alueen muut nähtävyydet, kuten riippusillan ja Shakan kiven. Shakan kivi on nykyään vain “overhanging rock” sen synkän historian vuoksi. Onneksi paikalle osui Johannesburgilainen eläkeläisporukka, joka tiesi paljon alueen historiasta. Eräs ukko, joka oli viimeksi käynyt siellä 58 vuotta sitten, kertoi kiven tarinan. Sen ympärillä zulut pitivät juhlia, ja kiveltä pakotettiin kävelemään rotkoon kaikki kuningas Shakan kanssa eri mieltä olleet. Ja ei, siihen aikaan ei tainnut olla rotkokeinua tai muutakaan köyttä. Pyörimme kiven luona hetken ja jatkoimme matkaa. Vaikka matkalla satoi, päätimme silti käydä kävelemässä lyhyen vesiputousreitin. Reitillä oli monenlaista pörriäistä ja kiemurtelijaa, jotka Ville halusi tallentaa kaikki kameralle. Siitä on tulossa hyönteistutkija! Vesiputous viidakon keskellä oli oikein mukava paikka rentoutua muutama minuutti, vaikka 20-senttiset tuhatjalkaiset hieman häiritsivätkin rauhaa. Takaisin tullessa eksyimme hieman, mutta onneksi eksyminen tapahtui melkein tien vieressä, niin löysimme helposti takaisin autolle. Ehdimme vielä South Coast Malliin hieman shoppailemaan ja syömään. Söimme italialaisessa upeasti sisustetussa Mafioso-ravintolassa hyvät pizzat ja erinomaiset juustokakut. Jälkiruuan yhteydessä tarjoiltiin ilmaiset brandyt. Ateria maksoi meiltä yhteensä 20 euroa juomineen. Ruuan jälkeen ajoimme pimeässä ja sateessa takaisin kämpille, jossa iloksemme huomasimme, että pyykkimme oli kerätty narulta sateelta turvaan. Aamulla lähdemme pikku shoppailukierroksen jälkeen kohti Pietermaritzburgia.

Etelä-Afrikka 10: Valtameri ohoi!

13.11.

Lady Greyn hotellista lähdimme ilman aamupalaa ajamaan kohti rannikkoa. Pysähdyimme kuitenkin voileipäbaarissa ostamassa juusto-tomaatti-paahtoleivät. Ne sisälsivät koko päivän rasvantarpeen, mutta olivat kuitenkin ihan hyviä. Ajoimme Chintsa Westiin ja siellä reppureissaajapaikkaan, joka oli täynnä. Hölmöinä emme käyttäneet nettiä siellä, vaan lähdimme heti etsimään bed&breakfastiä Chintsa Eastistä. Sellainen kuitenkin löytyi nopeasti mukavan saksalaisnaisen luota. Menimme aikaisin nukkumaan pitkän ajomatkan jälkeen.

14.11.

Aamulla näin ikkunasta, että pihalla oli kani. Kun menin alakertaan, paikan pitäjä kertoi sen vain eräänä päivänä ilmestyneen pihalle ja jääneen asumaan. Se oli aika kesy, tuli jopa nuuhkimaan mun kättä. Söimme tuhdin saksalaisaamiaisen (johon kuului tietenkin müsliä), kuuntelimme ohjeita mihin paikkoihin jättää menemättä rannikolla ja ajoimme takaisin backpacker-mestaan nettiä käyttämään (lisäsin siellä edellisen blogitekstin). Sieltä lähdimme päristelemään rannikkoa pitkin eteenpäin Port St. Johnsiin, josta kuuleman mukaan pääsisi valaidenkatseluretkille. Kun saavuimme sinne, paikka vaikutti erittäin epäilyttävältä. Autoamme yritettiin pysäyttää, lapset kerjäsivät rahaa ja meitä mulkoiltiin vihaisesti. Kävimme backpacker-läävässä, mutta se oli Villenkin mielestä hirveä ja olisi silti maksanut 27 euroa yö. Siis kuulemma pahempi kuin vastaavat Intiassa, jotka maksavat ehkä 2,70 euroa yö. Siispä siirryimme eteenpäin. Seuraava kohde oli Lotus Lodge, 90 euroa, ei käy. Sitten Gecko Lodge, 40 euroa, ok. Valitettavasti sielläkään ei ollut pyykkäysmahdollisuutta, mutta jäimme silti yöksi. Ehdimme vielä kauppaan juuri ennen sulkeutumista. Kaupan ympäristössä pyöri todella epäilyttävän näköisiä tyyppejä. Onneksi saimme auton parkkiin poliisiauton viereen. Ensimmäistä kertaa Etelä-Afrikassa tunsimme itsemme uhatuiksi, niin epämiellyttävä väre paikassa oli. Ajattelimme, että jos koko Johannesburg on sellaista, sitä onkin syytä välttää. Vaikka Pretoriakin on suurkaupunki, siellä ei missään tullut vastaavaa oloa. Sen ja huonon sään takia päätimme jatkaa Port St. Johnsista eteenpäin heti seuraavana päivänä, vaikka valaat jäisivätkin näkemättä.

15.11.

Emme käyneet edes rannan kautta aamulla, vaan lähdimme välittömästi Port St. Johnsista kohti KwaZulu-Natalin provinssia leppoisampien mestojen toivossa. Maisema matkalla oli jo liian monta kertaa nähtyä, lohdutonta kumpuilevaa nummea savimajoineen ja ränsistyneine taloineen. Köyhää maaseutua siis. Ilmakin oli harmaa ja välillä tiputti vettä. Ville alkoi turhautua koko reissuun, kun emme olleet pitkään aikaan nähneet tai kokeneet mitään, vain istuneet autossa.

KwaZulu-Natalin rajan ylitys muutti kaiken. Puuttomat ruohonummet muuttuivat kertaheitolla subtrooppiseksi sademetsäksi, tien laatu parani, bensa-asemia ja kauppoja alkoi näkyä. Kaikki on apartheid-politiikan seurausta. Kun Eastern Capen provinssissa autoa lähestyivät kerjääjät, huumekauppiaat ja ryöstäjät, täällä eläkeläiset ajavat avo-Porscheilla ilman kattoa pimeälläkin ja morjestelevat meille. Kontrasti on järkyttävä, vaikka välissä on vain yksi joki. Muualta maailmasta vastaavaa voisi löytyä ehkä Koreoiden tai Haitin ja Dominikaanisen tasavallan rajalta (en ole käynyt kummallakaan). Majoituimme Southbroomin kaupunkiin, joka on todella sikarikkaiden aluetta. Täältä löytyi kuitenkin backpacker-mesta, jossa ei pelkästään ollut tilaa vaan se oli tyhjillään. Saimme laadukkaan huoneen, eikä hinta huimaa päätä (28€), varsinkin kun saimme pestä pyykit ilmaiseksi, aamulla saamme tehdä aamupalaa ilmaiseksi, netti sisältyy hintaan ja takapihalla on uima-allas. Hauska yksityiskohta keittiöstä oli, että leipää säilytetään mikrossa, koska se on ainoa kaappi, jota apinat eivät osaa avata. Ne ovat siis käyneet ryöstelemässä talossa sisällä! Tai siis käyvät edelleen, mutta eivät enää saa saaliikseen leipää.

Kävimme kävellen rannalla ja tsekkaamassa olisiki rannan italialainen rafla auki, ei ollut. Rannalla oli kuitenkin hyvä fiilis, aallot paiskoivat vettä oikein kunnolla ilmaan ja tuuli puhalsi kylmää ilmaa Antarktikselta. On tämä harmaa (mutta valoisa) 17 astetta kuitenkin parempi kuin Suomen harmaa ja pimeä 0. Ajoimme kaupungin toiseen päähän, myöskin rannalle, ja söimme siellä. Paikka oli hiukan nuhjuinen, mutta ruoka ihan hyvää. Takaisin tultuamme huomasin ilokseni, että wlan toimii (koska muistin ulkoa Soneran nimipalvelimen ip-osoitteen ;)

Etelä-Afrikka 9: Painajainen Lesothossa ja muita kertomuksia

Piiiitkän etsinnän jälkeen pääsimme nettiin, mutta täällä ei saa käyttää usbilaitteita eikä uploadata _mitään_. Käytän silti ja yritän uploadata. Julkaisen nämä tekstit ensin ja lisään kuvat vasta sitten. Eli jos kuvia ei näy, olen jäänyt kiinni luvattomasta uploadauksesta :)


9.11.

B&B:n jälkimmäinen B oli mahtava satsi ja sillä pääsi hyvin päivän alkuun. Lähdimme katsastamaan Blood Riverin taistelupaikan ja museon. Museossa meidät istutettiin heti tv:n ääreen katsomaan dokumentti taistelusta. Se oli hyvin informatiivinen ja meille selvisi myös paljon Voortrekkereiden eli boerien/buurien historiasta. Ei ne ollutkaan ihan niin kusipäistä sakkia kuin olimme luulleet. Zulut sen sijaan taisivat olla todella törkeää jengiä. Taistelun muistomerkiksi oli pystytetty metallisia karavaanivaunuja ja iso patsas. Itse rähinässä oli mukana siis 150 voortrekkeriä ja 650 avustajaa, jotka eivät taistelleet. Zulujen puolella oli n. 20000 impi-sotilasta. Lopputulos oli melkoinen ylijuoksu: 3 voortrekkeriä haavoittui ja ainakin 3000 zulua kuoli. Paikka oli oikein mielenkiintoinen, hyvä että tuli mentyä.

Museon pihalla hiukan pohdittiin Aku Ankasta tuttua lomakysymystä: “rannalle vai vuoristoon?” Pääsimme kuitenkin melko pian yksimielisyyteen, ja lähdimme kohti Drakensbergiä. Matkalla satoi ja ukkosti, mutta perillä onneksi paistoi aurinko. Majoituimme hostelliin, jonka pitäjä markkinoi meille maasturiretkeä Lesothoon todella aggressiivisesti. Emme pitäneet tyypin tyylistä, joten jätimme retken varaamatta. Lisäpainona päätökselle meillä on 50 euroa maksanut lupalappu viedä tuo Nissanin romu Lesothoon. Hostelli oli mahtavalla paikalla vuoriston kupeessa ja uima-allas, riippumattoja ynnä muuta mukavaa löytyi. Baarissa oli jopa poreallas! Joskus siellä voisi olla kovat bileet, tällä kertaa paikassa ei ollut meidän lisäksemme muita kuin yksi saksalais-sveitsiläinen pariskunta. Kuuntelimme muuten hostellin pitäjältä hiukan miten se äänsi näitä paikannimiä ja yritettiin sitten myöhemmin matkia. Ville osaa naksautusäänteitä jo kohtuullisesti (Ncome:n ‘c’ ja Xhosa:n ‘x’), multa luonnistuu vasta kieli poskessa lörrötys (en keksinyt parempaa sanaa kuvaamaan sitä), kuten Hluhluwe:n h-kirjaimet. Hassuja kieliä täällä, luulin kiinan olevan vaikeaa ääntää.

Illalla meininki olikin ihan toinen, baari oli täynnä väkeä ja porealtaassakin porukkaa löhöili. Juttelimme ruotsalaisten, norjalaisten, espanjalaisen, tanskalaisen ja hollantilaisen kanssa. Loppuillasta meillä oli porealtaassa syvälliset keskustelut tanskalaisen hepun kanssa politiikasta. Aiheita olivat mm. Swazimaan diktatuuri ja velkaantuneet maanviljelijät, tanskalaiset pilapiirrokset ja apartheid. Hän näytti meille paikan saunaa ja kysyi mitä mieltä suomalaiset saunamestarit olivat siitä. Saimme pilkata sitä avoimesti, sillä maksimissaan 65 asteeseen lämpiävä infrapunasauna oli säälittävä. Myös ulkoallas tuli testattua, mutta yöllä se oli hirvittävän kylmä. Kummallinen tanskalainen nukkui teltassa, vaikka telttapaikka maksoi saman kuin dormisänky eli 6 euroa. Teltassa kuulemma kukaan ei kuorsannut viereisessä sängyssä.

10.11.

Revittyäni Villen ylös sängystä tein checkoutin ja söimme maittavan aamiaisen. Lähdimme ajamaan kohti länttä ja Golden Gate Highlandsin kansallispuistoa. Näkymät matkalla ja itse puistossa olivat aivan mielettömiä. Pystysuoria seinämiä ja aavia ruohon peittämiä ylänköjä. Tuli mieleen Irlannin hienoimmat paikat, mutta korkeammilla vuorilla varustettuina. Teimme noin tunnin kävelyretken hienosti kaikuvaan solaan (Echo Ravine) ja jatkoimme sitten kohti Clarensia. Hetken pärrättyämme ympyrää kylän keskustassa menimme turistitoimistoon varaamaan majoitusta ja saimmekin huikeat kämpät sopuhintaan. Meillä oli molemmilla oma luksusyksiö, jossa on iso sänky ja kylppärissä poreallas plus muut mukavuudet. Varasimme myös mönkijäretken seuraavaksi aamuksi. Illalla pääsimme vihdoin pitämään aidon eteläafrikkalaisen braain eli grillijuhlat. Haimme teurastamosta pienet pihvit ja kebakot mieheen ja grillasimme ne pienellä horjuvalla kaasugrillillä. Höysteenä käytimme tölkkivihanneksia chilikastikkeessa. Se oli niin herkullista, että harkitsemme maahantuontia. Siis valmiiksi kypsennettyjä vihanneksia kylmänä suoraan purkista, eihän sellainen voi olla hyvää. Mutta olipahan vaan mahtavaa sapuskaa.

11.11.

Aamulla menimme mönkijäajelulle muinaisen oloisen ukon kanssa. Tyyppi oli kuitenkin oikein mukava ja kertoi mielenkiintoisia tarinoita alueen historiasta ja heimoista. Kameravertailu oli kovaa, kun äijä harrasti valokuvaamista ja sillä oli Panasonic kääntyvällä näytöllä. Itse ajelu oli hubaa päristelyä hienoissa maisemissa. Pärräilyn jälkeen suuntasimme kohti Lesothon vuoristoista kuningaskuntaa. Rajalla tuli hiukan arvottua, mutta leimat pamahtivat passeihin ja saimme jatkaa matkaa. Kiersimme pääkaupunki Maserun kokonaan ja ajoimme suoraan Malealeaan, jossa piti olla palkittu hotelli ja ponikeskus. Viimeisellä 10 kilometrin hiekkatieosuudella emme nähneet yhtään autoa, vain paimenia perinteiseen Basotho-heimon peittoon kääriytyneinä. Ajoimme läpi paratiisin porttien (Gates of Paradise Pass) syvälle vuoristoon, josta sitten löytyi piskuinen Malealean kylä. Menimme ainoaan hotelliin kysymään huonetta. Respan äijä rähjäsi meille siitä, ettei oltu soitettu etukäteen. Löysi meille kuitenkin jonkun mökin, jossa ei ollut vessaa eikä suihkua. Otimme sen kahdeksi yöksi. Mökin nähtyämme palasimme respaan vaihtamaan kaksi yötä yhdeksi. Kyseessä oli nimittäin aito afrikkalainen savimaja, ja vieläpä todella ankea sellainen. Ja kun sanon savimaja, tarkoitan paskamaja. Olimme aamulla mönkijä-äijältä kuulleet, että majat tehdään lehmänlannasta. Lantaseinissä oli mukavia koloja öttiäisiä varten ja olkikatto vasta houkutteleva olikin. Se oli tosin täynnä hämähäkinseittejä, joista toivoin (turhaan) olevan apua suojaamaan meitä hyönteisinvaasiolta. Poistin yhden ison, mustan ja karvaisen toukan mökistä. Illalla katselimme paikallisen bändin esityksen ja kävimme paikan ravintolassa syömässä sijainnin huomioon ottaen ihan kohtuullista ruokaa. Ruokaseura sen sijaan oli loistavaa: kolme paljon matkustanutta brittiä, joilla oli aito brittihuumorintaju. Olivat sen verran nuoria (eli alle 40), että tällä kertaa puheenaiheena ei ollut kuningatar.

Paskamajassamme oli “sähkö” eli yksi energiansäästölamppu, joka roikkui olkikaton läpi vedetystä johdostaan. Sähkö loppui klo 22. Suihkutimme Tuomiopäivän hyönteismyrkkyä ovenkarmeihin ja yritimme nukahtaa. Noin kello 23:30 heräsin rapinaan. Jokin keskikokoinen lentiäinen riehui ikkunan luona, joten en huolestunut. Osoitin lampulla ikkunan viereiseen seinään. Siinä kipitti muutama harmaa niveljalkainen, 1-3 cm pituisia. En huolestunut, mutta yritin murhata niitä paperitollolla. Olivat vikkeliä kuin torakat. Ville meinasi, että antaa niiden olla. Katselimme taskulampuilla kuitenkin vielä majan seinät läpi. Kun valokeila osui oveen, sen raosta tuli sisään viisisenttinen hämähäkki myrkkyväreihin koristautuneena. Se alkoi olla jo erittäin epätoivottava yövieras. Hyökkäsimme Tuomiolla, mutta se paskiainen ei edes suostunut kuolemaan. Ruiskutimme reilusti lisää, niin alkoi senkin meno hyytyä. Ville löysi sängystään sentin mittaisia niveljalkaisia, jotka läpikuultivat pimeässä. Jokin lentävä ökkö lensi naamaani. Katosta laskeutui parin sentin mittaisia hämähäkkejä seittiensä varassa. Myös minä löysin sängystäni niveljalkaisia. Ville läpsäisi reiteensä tuntemattomaksi jääneen hyönteisen, joka jätti ruskean limatahran jälkeensä. Mittamme alkoi olla täynnä ja pakenimme autoon, puhdistaen tarkasti peitot ja tyynyt, jotka otimme mukaan. Operaatio kesti noin 20 minuuttia. Laitoimme penkit makuuasentoon ja ryhdyimme takaikkunoiden kautta ihailemaan tähtitaivasta, joka sähköttömässä vuoristokylässä oli aivan mieletön. Ihan horisontissakin näkyi runsaasti tähtiä. Ötököistä vapaassa autossa pystyin nukahtamaan huonosta asennosta ja kylmyydestä huolimatta. Tähän väliin lienee hyvä mainita, että yö lantamajassa maksoi 24 euroa. Olimme positiivisesti yllättyneitä, että näinkin runsaan matkustamisen jälkeen ennätyksiä menee rikki. Malealea Lodge voitti ylivoimaisesti sekä kaikkien aikojen huonoimman majapaikan että huonoimman hinta-laatu-suhteen palkinnon. Lonely Planet suosittelee, Pakko päästä pois ei suosittele.

12.11.

Heräsin kuuden maissa, kun saksalaisporukka lähti safarirekalla rymistelemään. Selkä oli vähän jumissa, mutta muuten olo oli olosuhteisiin nähden melko hyvä. Kävimme hieman kummallisella aamupalalla ja lähdimme poniretkelle. Onneksi meille kuitenkin annettiin kunnon hevoset eikä poneja. Sain tamman, jolla oli tallilla varsa, joten se ei suostunut menemään eteenpäin. Oppaamme hiukan komensi sitä niin päästiin kuitenkin matkaan. Villen polle oli hirveän hidas, vaikka muuten tottelevainen. Noin tunnin jälkeen aloimme tottua hevosiin ja hevoset meihin, joten yhteistyö alkoi sujua. Aloimme myös arvostaa kulkupelejämme enemmän, kun jouduimme kulkemaan hirvittävää kivikkopolkua pitkin. Polku oli paikoin n. 20 cm kapea ja kulki rotkon reunalla. Mukava jännitys muuttui epämukavaksi peloksi. Pahimmista kohdista kuitenkin päästiin harvinaisen varmajalkaisten heppojen ansiosta hengissä, ja parin tunnin jälkeen olimme perillä vesiputouksella. Paikka oli komea, vettä tuli putouksesta alas oikein kunnon ryminällä. Huuhdoimme hiukan itseämme ja lähdimme takaisinpäin. Huokaisimme helpotuksesta, kun opas kertoi paluumatkan menevän eri reittiä. Ei sekään reitti mukava ollut (kivikkoa), mutta ei sentään kulkenut rotkon reunalla. Kun pääsimme takaisin kivikosta nurmikolle, päätin kokeilla laukkaamista. Se oli mahtavaa, mukavampaa kuin käynti, ei todellakaan sellaista kaoottista pomppimista mitä yleensä. Toisella avoimella paikalla otimme oppaan kanssa hiukan laukkakisaa. Ville jäi taakse kuvaamaan, vaikka pollensa olisi tietysti halunnut osallistua. Ketään ei varmaan yllätä, että hävisin kisan. Sain kuitenkin parhaan kohteliaisuuden, mitä voi koko ikänsä satulassa istuneelta basotholta saada: “You know how to ride.” Paluumatka kesti hieman vähemmän aikaa, joten kokonaisaika oli noin 4 tuntia. Satulat olivat sen verran hyviä, ettei meillä ollut muuta kuin polvet hieman kipeät. Hevosretkestä jäi todella hyvä mieli. Laukkaaminen oli hauskaa, maisemat mahtavia ja hevosia kohdeltiin Malealeassa oikein hyvin. Hoikkia ne olivat, mutta eivät nälkiintyneen laihoja, kuten joissain muissa todella köyhissä maissa. Retki maksoikin vain 18 euroa per henkilö.

Yhden aikaan pääsimme lähtemään Malealeasta ja päätimme häipyä samantien koko maasta. Otimme suunnaksi lounaan ja Tele Bridgen raja-aseman. Matkanteko eteni hirveän hitaasti, vaikka Lesothon päätiet olivatkin kohtuullisessa kunnossa. Lopussa jouduin ajamaan hiukan ylinopeutta, jotta ehtisimme kuudelta sulkeutuvasta rajasta vielä läpi. Kun leimat olivat passeissa, kello näytti 17:58. Ajoimme Sterkspruitiin, joka oli lähin kaupunki. Kammottava slummi, josta ei kylteistä huolimatta löytynyt etsittyä hotellia. Toinen nähty hotelli oli jo ulkoapäin puistattava. Jatkoimme matkaa kohti Lady Greytä, josta onneksi löytyi yösija ja ravintola. Saimme siirtomaa-aikaisen rakennuksen koko länsisiiven itsellemme 50 eurolla. Suihkua ei ollut, vain kylpyamme. Tunsimme itsemme yhtä aikaa cowboyksi ja siirtomaaherroiksi. Lavuaarin kylmä ja kuuma hana olivat puolen metrin päässä toisistaan. Söimme hotellin ravintolassa surkeaa (onko muunlaista?) brittiruokaa ja menimme nukkumaan.

Etelä-Afrikka 8: Varsinainen roadtrip alkaa

7.11.

Nukuimme jopa seitsemään ja hyvin levänneinä kävimme Skukuzan ravintolassa hyvällä buffet-aamiaisella ulkona hyönteisten kanssa. Tuhlasimme myös 60 randia naurettavan kalliiseen, hitaaseen ja epävakaaseen nettiin. Skukuzasta lähdimme pikkuhiljaa kohti etelää hiekkateitä pitkin. Matkalla mainitsemisen arvoisia bongauksia oli linnun kanssa painiva varaani, krokotiili viiden metrin päästä ja leopardikilpikonnaemo poikasensa kanssa. Krugerin pölyisiä hiekkateitä ajaessa meidät valloitti pitkään etsitty vapauden tunne, kun kaikki tavaramme olivat autossa, tulevien päivien ohjelma tyhjä eikä seuraavan yön majapaikkaa tiedossa. Krugerista hieman haikein mielin poistuttuamme päätimme ajaa Nelspruitiin. Katsoimme opaskirjasta halvimman majapaikan ja asetimme navigaattorin ohjaamaan meidät sinne. Paikka oli ihan mukiinmenevä hostelli, ei mitään valittamista. Hostellin pitäjä suositteli meille ravintolaa lähistöltä. Kun kysyimme millainen paikka oli kyseessä, vastaus oli yksinkertaisesti: “se on pubi.” Ennakkoluuloistani huolimatta suostuin menemään sinne, ja tällä kertaa se kannatti. Paikka olikin jaoteltu erikseen baariksi ja ravintolaksi, eikä ravintolapuoli näyttänyt ollenkaan pöllömmältä. Palvelu oli ystävällistä ja ruoka erinomaista. Lisäksi lasi hyvää valkoviiniä maksoi hurjasti euron ja se oli piripintaan täytetty. Ville otti kreikkalaislautasen, jonka antimet olivat niin suolaisia, että siltä alkoi vuotaa verta nenästä. Mutta hyvää oli silti kuulemma, vain pari viimeistä fetan ja grillihalloumin palaa tekivät tiukkaa. Ihme suolanaama. Tarjoilija kyseli meiltä hiukan perusjuttuja, kuten nimet ja että olemmeko viihtyneet Etelä-Afrikassa. Vihdoin sain myös kysyttyä miten Nelspruit äännetään, kun kuitenkin joutuu jossain vaiheessa selittämään mistä on tulossa ja häpeämään väärää ääntämystä. Se on siis melko tarkalleen “nälspreit”.

8.11.

Nelspruitissa aamulla käytiin ostoskeskuksessa ostamassa ulkoinen kovalevy läppäriin, koska videota on kuvattu niin järjetön määrä, ettei tallennustila enää riitä. Ville kävi samalla myös parturissa. Hinta oli hieman kovempi (8e) kuin mun maksama 6 euroa, mutta siihen sisältyi myös pesu. Lähdimme ajamaan kohti Dundeetä, joka sijaitsee taistelukenttien (Boer-Zulu, Anglo-Zulu) lähellä. Ajomatka kesti seitsemisen tuntia pitkien tietyöosuuksien takia. Maisemat olivat tavallista maaseutua, joka on samanlaista kaikkialla. Dundeen liepeillä näimme kyltin Bergview B&B ja ajoimme sinne. Hinta oli kohtuullinen ja paikan pitäjä vaikutti mukavalta, joten asetuimme tänne. Kävimme illalla syömässä Spurissa, joka oli amerikkalaistyyppinen dineri. Palvelu ja pääruoka oli kehnohkoa, mutta nacholautanen alkupalana oli maailmanluokkaa. Huomenna tutustumme ainakin Blood Riverin taisteluun, jossa 150 boeria/buuria (en tiedä miten toi kirjoitetaan suomeksi) teurasti tuhansia zuluja. Tämä siksi, että siellä on museo, kun muilla taistelupaikoilla pitäisi palkata opas, jotka veloittavat 17-70 euroa tunti per henkilö.

Etelä-Afrikka 7: Turvallisuusongelmia ja Kruger päivät 2 & 3

Skukuza Rest Camp, Kruger NP

4.11.

Aamupalan jälkeen lähdettiin ajamaan kohti Graskopia ja rotkokeinua. Matkalla korjasimme fm-lähettimen juotoksen ilmastointiteipillä, kunnon kenttäelektroniikkaa! Nyt siis sai mp3-soitin puskea Nissanin radioon ääntä. Rotkokeinulla ei ollut ketään, mutta portti oli auki. Sumu oli niin paksua, ettei rotkon pohjalle asti näkynyt. Kävimme matkamuistomyymälässä kysymässä keinun aukioloajoista. Siellä kuulimme, että keinu oli suljettu “turvallisuusongelman” vuoksi. Siispä päätimme lähteä kohti Hazyviewta uusien aktiviteettien toivossa. Kävimme infopisteessä kysymässä zipline-aktiviteetista eli vaijerien varassa puiden latvassa cruisailusta. Sekin valitettavasti oli kiinni. Seuraava mieleen tullut toiminta oli näköalalennot, joista olimme aiemmin poimineet esitteen mukaan. Varasimme 10 minuutin lennon alkavaksi heti, kun saavumme lentokentälle. Lentokenttä löytyi lyhyen etsinnän jälkeen. Laitoimme nimet paperiin, että lennämme omalla vastuulla. Kone oli ultrakevyttä mallia, 180 kg. Vanha lentäjä-ässä lennätti meitä yksi kerrallaan. Kaksipaikkainen ultrakevyt lentokone lähti kohtuullisen kiukkuisesti liikkeelle, kun potkuria pyöritti 2.2-litrainen moottori. Lähtöshokin jälkeen pystyikin nauttimaan maisemista. Sain bongattua ilmasta virtahepoja, gnuita, strutseja ja kirahveja. Myös alueen luksushotellien pihat uima-altaineen ja Sabie-joki näkyivät hienosti. Huikea elämys maksoi vain n. 23 euroa, vaikka toki lähtökiihdytystä lukuun ottamatta helikopterilento Japanissa tulivuoren yllä oli ehkä kuitenkin hienompi. Lentopaikalla kuulimme tarkennusta rotkokeinun ongelmasta: kolme viikkoa sitten joku oli kuollut siellä ja nyt sinne odoteltiin turvatarkastajaa toteamaan keinun turvallisuus (tai turvattomuus?). Lennon jälkeen kävimme supermarketissa hakemassa ruokatarvikkeita ja päristimme Pilgrim’s Restin surkean turistikylän kautta takaisin mökille kokkailemaan.

5.11.

Toinen hyökkäys Krugeriin alkoi majoituksen varaamisella, koska kansallispuistossa on tiukat määräykset eli ilman majapaikkaa ei yöpymislupaa heru. Puhelinlinja katkesi varauksen aikana kolmesti eikä viimeisen kerran jälkeen enää palautunut. Olimme kuitenkin saaneet varausnumeron, joten lähdimme suhteellisen levollisin mielin kohti Phalaborwan porttia. Vuoristomaisemat matkalla olivat mahtavia ja heti vuoriston viimeisten seinämien jälkeen alkoi aito Afrikan savanni. Phalaborwan porttien sisäpuolella jatkui tyypillinen Kruger-meininki eli impaloita näkyi runsaasti, muita antilooppeja vähemmän. Erään joen törmältä bongasimme naarasleijonan, se makoili puun alla varjossa. Kun pysäytimme auton lähelle (n. 10-15 metrin päähän), se hiukan nosti päätään ja rojahti sitten takaisin kyljelleen. Tyypillinen kissa siis. Meillä ei pitänyt olla kiire leiriin, mutta saatiin sellainen kuitenkin aikaiseksi, kun hitaasti edeten bongailtiin elukoita. Leirien portit sulkeutuvat klo 18, emmekä tiedä mitä käy jollei saavu ajoissa. Siispä pidimme hiukan kiirettä ja Villelle rapsahti sakot ylinopeudesta. Sakon suuruus oli päätä huimaava ja budjetin tuhoava 10 euroa. Muistutti kuitenkin siitä, että pitäisi yrittää lähteä aikaisemmin. Sataran leirissä varasimme seuraavaksi yöksi aamusafarin, koska sellaisella pitäisi olla hyvät mahdollisuudet nähdä kissapetoja palaamassa metsästysretkiltään. Kävimme myös syömässä seisovasta pöydästä surkeaa sapuskaa kovaan hintaan ja katsomassa ulkoilmateatterissa mäyräfilmiä. Ravintolasta näimme kuitenkin puhveleita juottopaikalla, joten Big Fivestä (norsu, sarvikuono, puhveli, leijona, leopardi) oli enää yksi ja kaikkein hienoin jäljellä. Aamusafarin lähtöaika oli 3:45, mutta emme silti yrityksistä huolimatta päässeet ennen kymmentä nukkumaan.

6.11.

Herätyskello pirisi klo 03:15 ja Ville oli aivan koomassa. Itsehän heräsin virkeänä päivän toimiin ja puuhiin. Ei munkaan aivot silti ihan liekeissä olleet, koska saavuimme safarin lähtöpaikalle vasta 03:50 ja ilman papereita, jotka olisi pitänyt täyttää jo aiemmin. Ville kipitti hakemaan ne ja töhrimme ne pikaisesti täyteen niin pääsimme sentään safarille, huonoimmille paikoille autossa tietysti. Aamuyön tunnelma savannilla oli hieno kokemus safariauton räminästä huolimatta. Kun moottori sammutettiin aina bongauksen yhteydessä, kuulimme hyeenojen ulvontaa ja muuta epämääräistä rähinää kaikkialta ympäriltä. Näimme useita leijonia jolkottelemassa eri suuntiin ja erään urosleijonan syömässä ruhoa. Hyeenat piirittivät sitä ja ujelsivat. Myös pari shakaalia näkyi. Päivän jo valjettua näimme kokonaisen leijonalauman, joka oli varsin hyvin maastoutunut ruohikkoon. Vain mustat korvanpäät näkyivät, ja kuulimme oppaalta, että mustat laikut auttavat pentuja löytämään emonsa heinikossa. Aamusafari oli ihan kohtuullinen, mutta siinä tuhlattiin pimeäaikaa liikaa sarvikuonojen tuijotteluun, niitä kun näkee helposti päivälläkin. Vähäiset luontofaktat olivat kyllä mielenkiintoisia, esimerkiksi opas tiesi näkemämme hassusti laukkailevan kirahvinvarsan iäksi noin viikon.

Safarin jälkeen otimme torkut ja saimme auton pakattua vasta muutamaa minuuttia yli yhdeksän, vaikka check-out oli klo 9. Ei se onneksi haitannut mitään, mutta enteili taas kiireistä päivää. Varasimme respasta yösijan Skukuzan leiristä puiston eteläosasta (sama paikka, jossa turhaan yritimme korjauttaa autoa). Päivä lähti etenemään melko rutiinilla impaloita, seeproja ja kirahveja katsellen. Lounaaksi söimme paikalliset kuduantilooppileivät. Orpenin patoalue oli päivän kohokohta. Tekojärvi oli kuihtunut lammikoksi, mutta alue kuhisi elämää. Runsaasta hyönteiskannasta huolimatta jäimme paikalle ziigailemaan ja zuumailemaan. Lammikon rannalla makoili virtahepo, jonka näkeminen kuivalla maalla on harvinaista. Virtahevon yläpuolella puussa patsasteli kotka, ja lammikossa lipui pari krokotiilia. Kun toinen niistä rantautui, vesilinnut päästelivät kovia varoitusääniä. Kävimme katsomassa maailman eteläisintä baobab-puuta. En tiedä miten sellainen kasvi voi lisääntyä, jos yksilöitä on sadan kilometrin välein. Se oli kummallinen, ainakin viisi metriä paksu ja parikymmentä korkea mutatoituneen näköinen möykky, josta kasvoi oksia. Kovasti yritimme tiirailla kaikkien puiden oksille ja varjoisille kallioille leopardihavainnon toivossa, mutta ainoa havainto edes sinne päin oli leopardikilpikonna, joka ylitti tietä verkkaiseen tahtiin. Hieman kummaksuttiin savannilla kuljeksivaa kilpparia, mutta kaipa leopardi-etuliite oikeuttaa kilpikonnankin elämään savannilla.

Päätimme oikaista Skukuzaan hiekkatietä, koska niiden varsilla tekee aina enemmän bongauksia. Tällä kertaa niitä vain taisi tulla liikaa. Tienristeyksessä, josta meidän piti mennä, oli suuri elefantti popsimassa kuivia oksia pensaasta. Jäimme odottamaan, että se menisi pois tieltä. Myös elefantin toisella puolella oli alati kasvava jono autoja. Aikaa kuitenkin kului sen verran, että meille alkoi taas tulla kiire leiriin. Siispä päätimme kiertää toista kautta. Matkaa tulisi reilu 15 km lisää, mutta laskimme ehtivämme ajoissa. Ajoimme kiertotietä ehkä kilometrin, kun tien tukki puhvelilauma. Odotimme hetken, jotta lauma saisi ylitettyä tien, mutta se vain jatkui ja jatkui. Lauma oli ainakin 200-päinen, eikä edes ensimmäinen puolikas ollut vielä ylittänyt tietä. Siispä käännyimme taas takaisin ja päätimme yrittää ohittaa elefantin. Pyörimme hetken risteyksessä, jotta se varmasti havaitsisi meidät. Sitten Ville laittoi ykkösen silmään ja lähdimme hiipimään sen takaa, puoli autoa ruohikon puolella. Lähimmässä pisteessä olin niin lähellä, että olisin voinut vetää norsua hännästä. En tehnyt niin. Valtavan otuksen kohdalla Ville painoi lisää kaasua, jotta pääsisimme varmasti alta pois, jos elukka päättäisi tuhota meidät. Elefantti mutusti ohitusta ennen, sen aikana ja sen jälkeen tyytyväisen näköisenä kuivia risuja, eikä reagoinut puolen metrin päästä sujahtaneeseen autoon yhtään mitenkään. Selitin toiseen suuntaan jonottaville vielä ajo-ohjeita puhvelien välttämiseksi, jos he pääsisivät elefantin ohi. Pärräilimme suoraan leiriin ja saavuimme perille hyvissä ajoin ennen porttien sulkeutumista, eli klo 17:58. Ostimme leirin kaupasta iltapalaa ja painuimme mökkiimme ihailemaan gekkojen hyönteissyöntiä ja kirjoittamaan tätä tekstiä. Ville luki kansallispuiston oppaasta, että turvallinen etäisyys elefanttiin on 50 metriä.

P.S. Gekko on ystävä.

Etelä-Afrikka 6: Kruger, päivä 1

2.11.

Heräsimme hillittömän aikaisin (04:30), jotta ehtisimme kansallispuistoon yöeläinten vielä ollessa hereillä. Lyhyiden yöunien jälkeen aamupalan laittoon kului kuitenkin paljon aikaa. Myös paksu sumu hidasti matkantekoa, joten olimme vasta klo 7 puiston portilla. Ostimme 180 euron hintaisen (hinta oli noussut edellisenä päivänä 15 eurolla, grr!) Wild Cardin, jolla me molemmat pääsemme kaikkiin Etelä-Afrikan ja Swazimaan kansallispuistoihin vuoden ajan.

Kruger osoittautui heti maineensa veroiseksi, kun muutaman minuutin ajon jälkeen bongattiin impalalauma melkein tien vierestä. Homma vain parani, kun käännyimme päätieltä pois töyssyiselle hiekkatielle, joka oli kauttaaltaan myöhemmin kohtaloksemme koituneilla nimismiehen kiharoilla. Impaloita alkoi näkyä niin paljon, ettemme enää viitsineet edes hidastaa niiden kohdalla. Näimme myös muutaman norsun ja kuduja (Afrikan vastine porolle), joiden savulihaa Ville söi viime perjantaina. Poikkesimme hiekkatieltä leopardihavainnon toivossa vielä pienemmälle tielle, joka heitti parin kilometrin lenkin kiipeilevälle kissalle sopivien kallioiden ympäri. Kissapedon sijaan näimme vain yhden steenbokin, joka on 50 cm korkea pikkuantilooppi. Se patsasteli kalliolla pitkään, joten saimme hyvän tilaisuuden optimoida kuvauskalusto safariolosuhteisiin.

Kun pääsimme Pretoriuskopin leiriin hiekkatien päässä, auto oli hajonnut kriittisestä paikasta. Kiinnike, jolla takaluukku lukitaan auton takaosaan kiinni, oli irronnut tärinän takia. Lisäksi kiinnikkeen vastakappale oli pudonnut peltien sisään, josta sitä ei saa ulos purkamatta autoa rälläkällä. Sinänsä asia ei olisi ollut niin vakava, mutta keskuslukitus ei suostunut lukitsemaan ovia, koska takaluukkua ei saanut kunnolla kiinni. Menimme Pretoriuskopin matkamuistomyymälään etsimään superliimaa, jolla voisimme tehdä hätäkorjauksen. Suureksi yllätykseksi kaupassa oli kuin olikin superliimaa, jonka kestoksi luvattiin 5000 paunaa ja kuivumisajaksi 3 sekuntia. Paskapuhetta molemmat, luonnollisesti. Raaputimme pinnat karheiksi, teimme liimauksen ja annoimme liiman kuivua 5 minuuttia. Se oli vielä ihan vetelää. Jatkoimme kuivattelua puoli tuntia, minkä jälkeen kiinnike ei enää irronnut heiluttelemalla. Oli aika kokeilla takaluukun sulkemista. Ville sulki luukun niin varovasti kuin vain on mahdollista, ja silti liimaus petti. Päätimme etsiytyä autokorjaamoon. Lähin oli Hazyviewssa 25 kilometrin päässä puiston ulkopuolella. Toinen vaihtoehto oli Skukuzan leiri 50 kilometrin päässä, mutta puiston sisällä. Valitsimme jälkimmäisen, koska matkalla voisimme jatkaa bongailua. Valinta osoittautui hyväksi, sillä näimme villisikoja, sarvikuonoja, gnuita, seeproja ja kirahvin sekä paljon tuntemattomia lintuja ja muita elukoita. Kirahvin näkeminen oli päivän kohokohta, sillä se oli niin suuri ja tuli aivan lähelle. Suorastaan poseerasi meille!

Skukuzan autokorjaamossa meininki oli samanlaista kuin Suomen vastaavissa, eli palvelua ei saatu lainkaan. Äijä vain tuli pikaisesti vilkaisemaan ongelmaa ja levitti kätensä. Kävimme Skukuzassa vielä syömässä upporasvassa paistettuja kasvismöykkyjä ja ranskalaisia. Ravintolan katosta roikkui valkosilmäisiä lepakoita ja ruokaamme kärkkyi poikkeuksellisen aggressiiviset linnut. Parempiakin ravintolakokemuksia on siis ollut. Ruokailun jälkeen kello oli jo paljon, joten päätimme lähteä takaisin kohti Mount Shebaa. Vähän Krugerin ulkopuolella näimme ostoskeskuksen, josta menimme etsimään väliaikaisratkaisua takakonttiongelmaan. Rautakaupan palvelu osoittautui mahtavaksi afrikkalaiseksi kulttuurielämykseksi. Myyjät osasivat vain muutaman sanan englantia, mutta ongelma saatiin hyvin kuvailtua. Ajoin auton rautakaupan oven eteen, kun Ville kierteli myyjien kanssa kauppaa ympäri sopivia ruuveja ja pultteja etsimässä. Pian auton ympärille kerääntyi iso porukka ihmettelemään ja pohtimaan ratkaisua ongelmaamme. Kun elekielellä selitin heille, että vastakappale oli pudonnut auton peltien sisään, pari kaveria alkoi repiä puskuria ja rekisterikilpeä irti. Onnistuimme kuitenkin hillitsemään heitä näyttämällä elekielellä, ettei peltien väliin pääsisi käsiksi, vaikka puskuri revittäisiinkin irti. Pian pari rautakaupan myyjää tuli poran kanssa ulos. He aikoivat porata kiinnikkeiden reikiä isommiksi, koska sopivaa jousimutteria ei löytynyt. Vastustin asiaa, koska vuokra-auton peltien poraaminen ei vaikuttanut hyvältä idealta. Myyjien pomokin tuli paikalle hillitsemään porauspuuhia ja kieltämään meitä tippaamasta myyjiä, koska hän maksoi heille kuulemma ihan kelvollista tuntipalkkaa. Lopulta porausvaihtoehtoon kuitenkin päädyttiin, koska parempaakaan ratkaisua ei keksitty.

Yhteenvetona olimme siis afrikkalaisen kauppakeskuksen parkkipaikalla, jossa parinkymmenen katsojan seuratessa rautakaupan myyjät porasivat vuokra-autoomme reikiä. Kuitenkin loppu hyvin, kaikki hyvin, sillä uudet ruuvit pitivät takaluukun kiinni paremmin kuin alkuperäiset! Lisäksi takaluukun muoviosa peittää hyvin uudet kiinnikkeet, joten tuskin jäämme kiinni pikku modifikaatiostamme. Paluumatkalla Mount Shebaan oli vuorilla järjettömän paksu sumu, en ole varmaan koskaan nähnyt mitään vastaavaa. Nopeusrajoitus oli 120, mutta yli 30 km/h ei mitenkään voinut ajaa. Näkyvyys oli korkeintaan 5 metriä. Pääsimme kuitenkin kahdeksaksi perille, joten ehdimme vielä hotellin ravintolaan halvalle illalliselle. Tähän mennessä reissun parhaan päivän jälkeen uni maistui harvinaisen makoisalle.

3.11.

Tänään pidettiin vihdoin todellinen lepopäivä kuvia ja videoita selaillen ja karsien. Kävimme kuitenkin lyhyellä kävelyretkellä hotellin viereisellä vuorella näköalapaikkaa katsomassa. Komeat oli näkymät lievästä sumusta huolimatta. Huomenna suunnitelmissa rotkokeinu!

Etelä-Afrikka 5: Kylmän ja kostean, löysin mä Britannian

Olen pahoillani, joudun käyttämään hotellin respan konetta, jossa on maailman hitain ja pätkivin yhteys, IE ja viruksia. Katsotaan saanko mitenkään kuvia nyt mukaan...

30.10.

Päivä oli melko tapahtumaköyhä, kunnes käännyimme Mount Shebaa kohti johtavalle tielle. Tie oli paikoin niin huonossa kunnossa (=mutavelliä), että maksiminopeus oli 5 km/h. Myös sää oli meitä vastaan, tuuli ja vihmoi. Lämpömittaria meillä ei ole, mutta arvelen lämpötilan olleen 10-15 asteen paikkeilla. Kun vihdoin saavuimme Mount Shebaan, yllätys oli melkoinen. Neljän tähden hotelli keskellä ei yhtään mitään. Respan täti kohteliaasti ilmoitti, että mikäli haluamme syödä hotellin ravintolassa illallista, tulee meidän vaihtaa vaatteet. Sananmukaisesti se meni näin: “Haluan ilmaista, että ravintolassamme on dresscode, joka on kuitenkin casual, mutta noissa teidän vaatteissanne sinne ei ole mitään asiaa.” Ilmoituksen jälkeen saimme avaimen mökkiimme, joka onkin melkoinen. Se on rakennettu vuoren rinteelle ja parvekkeelta on huikea näköala, josta ei sumun läpi nähnyt mitään. Tässä on jopa autokatos! Meillä on myös oma palvelija, joka tekee kaiken paitsi kokkaa (pesee jopa auton pyydettäessä). Mökkiin oli valmiiksi tuotu torakkamyrkkyä, mikä enteili pahaa. Viiden ruokalajin illallisen (11€, ei paha!) ja hyvän eteläafrikkalaisen siiderin jälkeen kun palasimme mökkiin, sen olivat valloittaneet vähän torakan näköiset pienemmät kuoriaiset. Makuuhuoneen katossa niitä oli kahdeksan ja olohuoneessa ehkä kolme. Oli aika aloittaa lahtajaiset. Ville käytti jälleen taitavasti ilmastointiteippiä ja rakensi aikakauslehdestä murhavälineen. Krematoimme takassa (joita on 2) kaikki potentiaalisesti yöllä naamalle putoavat hyönteispaskiaiset. Yöllä Villeä tuli kylppärin kokolattiamatolla(!) vastaan ihka oikea torakka, jee! Myrkylle tuli heti käyttöä. Kyseinen torakka kykeni kuitenkin post mortem häiritsemään yöuniamme. Aamulla oli mökissä antarktisen kylmä, kuten brittien suosimissa paikoissa kuuluukin olla. Emme silti alistuneet karvapeitteisten kuumavesipullojen käyttöön, triplahuopa riitti. Käyttövesi lämpiää luonnollisesti kaasulla ja mökkikohtaisesti. Lämmintä vettä riittää suihkussa, joten ei ole aihetta valittaa.

Meiän mökki

31.10.

Respassa eräs englantilainen rouva vakuutteli meille, että viikon sisällä aurinko vielä paistaa, joten emme jääneet Mount Sheballe tekemään kävelyretkiä. Sen sijaan suuntasimme Blyde River Canyoniin, joka on maailman kolmanneksi suurin kanjoni. Matkalla poikkesimme näköalapaikalle, josta ei kuitenkaan nähnyt yhtään mitään, koska sumu oli niin paksu. Siellä ollut lyhyt sademetsäkävely oli kuitenkin hieno. Saimme uusia ystäviäkin, kun suostuimme valokuvaussessioon opiskelijaporukan kanssa. Blyde Riverille vievä tie oli mahtava, joskin erittäin epäafrikkalainen. Ympärillä kasvoi havupuita ja puuttomat alueet näyttivät skotlantilaisilta nummilta. Itse kanjoni ei ollut kovinkaan kummoinen, mutta ihan nätti paikka. Sielläkin saimme uuden ystävän, korkeanpaikankammoisen rastamanin. Löysimme hänet konttamaasta kanjonin yli vievää siltaa pitkin. Mies kirkui kuin apinat, joita myös oli paikan päällä. Jututimme kaveria hetken ja lopulta hän rohkaistui menemään sillan yli (juosten). Paluumatkalla poikkesimme Sparissa hakemassa illallistarvikkeita. Kokkailut sujuivat… no sanotaan syömäkelpoisesti.

Korkeanpaikankammoinen rastaman

1.11.

Tämän piti olla lepopäivä, vaan toisin kävi. Aloitimme aamun kyllä rennosti itsetehdyllä aamupalalla, mutta puolenpäivän maissa lähdimme kävelyretkelle. Luulimme sen olevan leppoisat viisi-kuusi kilometriä kukkuloilla. Se olikin raastavaa kivien ja puunrunkojen yli pomppimista tiheässä viidakossa. Näkymät olivat toki hienoja, mahdottoman vehreää kasvustoa ja pystysuoria kallioseinämiä. Polun päässä oli vesiputous, jossa pidimme lyhyen pique-nique-tauon ja lähdimme takaisin hotellille. Yllättäen hommaan olikin kulunut reilut 5 tuntia. Illalla istuskeltiin hotellin baarissa brittieläkeläisten kanssa. Puhuivat Rhodesiasta, kuningattaresta ja muistelivat vanhoja hyviä aikoja. Huomenna on tarkoitus tehdä päiväretki Krügerin kansallispuistoon.

Sain näköjään kuviakin lisättyä, jee! Ehkä uskallan toistekin käyttää tätä romua.