Etelä-Afrikka 12: Pahamaineisia kaupunkeja ja Tarzanismia

Johannesburg, Gauteng

17.11.

Puolenpäivän maissa pitkien yöunien, pakkaamisen ja muiden säätöjen jälkeen suuntasimme krokotiilifarmille tekemään hieman tuliaisostoksia. Itse krokoja emme nähneet, koska sille osastolle olisi maksanut. Kävimme myös ostoskeskuksessa tankkaamassa pullovettä ja energiajuomaa. Sitten suuntasimme kohti Durbania intialaisen ruuan perässä. Durbanissa on nimittäin maailman suurin Intian ulkopuolinen intialaispopulaatio. Valitettavasti se näkyi myös liikenteessä. Törkeitä eteen kiilaamisia, röyhkeitä ylinopeuksia tietyöalueella, tööttiin nojaamista, ei tilaa kaistaa vaihtaville… Pääsimme kuitenkin ehjin pellein hostellille, josta löytyi mukava huone. Heti kirjauduttuamme sisään lähdimme käymään rannalla, joka on parin kilometrin päässä. Pysäköimme valtavan kasinon pihalle, ja rannalle päästäksemme piti kävellä tietysti kasinon läpi. Itse ranta oli ihan jees, vaikkakin tuuli kylmästi. Durbanhan on maailman vaarallisin turistikohde, ainakin erään epäluotettavan lähteen mukaan. Tuolla rannalla se ei näkynyt mitenkään. Siellä ihmiset ulkoiluttivat koiriaan ja lapsiaan, eikä mitään epäilyttävää toimintaa näkynyt. Oikein leppoisa paikka. Hostellin isäntä kertoi meille kyllä alueista, joilla ei ole turvallista kävellä, eli sama meininki kuin Panama Cityssäkin. Niiltä kun pysyy poissa niin hyvin pärjää. Kun ranta oli nähty, ajoimme takaisin hostellille ja lähdimme kävelemään läheiseen intialaiseen ravintolaan. Vaikka muita kävelijöitä oli varsin vähän, emme tunteneet oloamme turvattomiksi. Sapuska oli odotetun loistavaa. Erityisesti annos, jossa oli perunaa, munakoisoa ja taikuutta. Niin hyvää se oli, ja halpaa!

18.11.

Ville soitti aamulla Karkloof Canopy Toursiin ja varasi meille puunlatvaseikkailun. Ajomatka oli puolitoista tuntia, joten lähdimme heti valumaan sinnepäin. Ajattelimme löytävämme matkalla majoituksen Howickin kylästä, mutta infopisteen kaveri ei oikein osannut mitään siellä. Siispä suuntasimme suoraan Canopy Toursin mestoille ja päätimme etsiä yösijan jälkeenpäin. Turvatoimet olivat heti alusta lähtien aivan eri luokkaa kuin rotkokeinussa. Meille esiteltiin jokainen vaijeri ja kerrottiin sen lujuus. Kun valjaat oli puettu päälle, kiipesimme nelivetopickupin lavalle. Meidät kuskattiin lähtöpaikalle, jossa teimme ensimmäisen lyhyen harjoitteluliu’un. Homma vaikutti hauskalta, joten menimme “point of no return”-pisteestä eteenpäin. Meillä oli kaksi opasta, jotka olivat kyllä asiantuntevia, mutta pelleilivät koko ajan. Menivät liu’uista aina täysillä, joskus takaperin ym. Mukavia tyyppejä. Korkein liuku meni muistaakseni n. 30 metrin korkeudessa puiden yläpuolella ja pisin oli 180 metriä. Oli hienoa viipottaa Tarzanina puiden välistä hurjalla vauhdilla. Valitettavan äkkiä hauskuus loppui, sillä liukuja oli vain 7. Lopussa oli mutainen kävelypolku sademetsässä, josta sain napattua nätin purokuvan.

Aktiviteettiin kuului vielä pieni lounas, jonka jälkeen lähdimme viemään pari paikan opasta kotiin. He asuivat matkan varrella muutaman kilometrin päässä ja kun vettäkin satoi oikein kunnolla, niin emme tietysti kieltäytyneet kuskaamasta. Pudotettuamme heidät mutaiselle maaseudulle jatkoimme kohti Nottingham Roadia ja sen turisti-infoa. Siellä oli vanha alkoholisoituneen oloinen ukko, joka mumisi itsekseen. Jonkin majapaikan hän kuitenkin sai meille mainittua, niin ajoimme sinne. Paikka oli 15 kilometriä takaisinpäin, keskellä ei mitään. Pienen sekoilun jälkeen saimme huoneen, joka oli ihan kelvollinen. B&B:n alueella oli piskuinen pubi, josta kuulemma saisi jotain ruokaa. Menimme sinne juomaan yhdet siiderit ja miettimään seuraavan päivän ohjelmaa. Siiderit tarjoili meille sama infopisteen ukko, sillä oli siis ollut oma lehmä ojassa. Pian kuitenkin Nigel ilmestyi paikalle. Kun aiemmin jokin mummo oli vain antanut huoneen avaimet meille, eikä edes kertonut mitä se maksaa, nyt oli paikan omistaja läsnä. Mummo oli ilmeisesti Nigelin äiti. Nigel ilmoitti, että illalliseksi olisi fish n’ chips ja se maksaisi 8,50 per henkilö. Englantilainen aamupala olisi 6 euroa. Kieltäydyimme molemmista, vaikka Nigel olikin oikein mukava heppu. Rupattelimme hänen kanssaan hetken ja kirosimme yhdessä englantilaista säätä. Ei ollut kiva kuulla, että oli ensimmäinen kerta 40 vuoteen, kun tähän vuodenaikaan on näin kylmää ja kosteaa. Yleensä lämpötila kuulemma kieppuu 35 asteen paikkeilla. Nyt oli siis jotain 15 astetta. Lähdimme ajamaan fish n‘ chipsejä pakoon Howickiin 20 kilometrin päähän, koska olimme päivällä huomanneet siellä Nando’s-pikaruokalan. Löysimme sieltä kuitenkin oikeankin ravintolan, josta saimme ihan kelvolliset ateriat ja valtavat palat juustokakkua halvalla. Olimme ainoat asiakkaat. Ajomatka pimeässä sateella oli raskas, mutta eipähän englantilainen upporasva painanut mahassa.

19.11.

Pikku koukeroiden kautta ajoimme n. 6 tunnissa Johannesburgiin, jossa majoituimme hyvämaineiseen Melvillen kaupunginosaan. Ville ajoi tullessamme Jo’burgiin ja kertoi, että hieman pelotti, mutta lähinnä erittäin kovan sateen takia. Vettä tuli niin, ettei kaistaviivoja näkynyt. Paikallisten keskinopeus hidastui ehkä 5 km/h verran jos sitäkään. Jotkin moottoritieliittymät aiheuttivat ruuhkautumista, mutta pärjäsimme kelpoisasti. B&B:n pitäjä oli aito oikea big mama, joka kovin pahoitteli, ettei hänellä ollut tarjota meille kuin pieni ja halpa huone. Eli juuri sopiva meille. Bonuksena vielä wlan ja aamupala sisältyy hintaan. Tilasimme intialaisesta kotiinkuljetuksella sapuskaa, joka tosin oli huonointa intialaista mitä olen koskaan saanut. Ei se silti pahaa ollut, mautonta vain. Paikallinen Gastronautti toimitti vähän päälle eurolla. Huomenna käymme apartheid-museossa ja suuntaamme sen jälkeen lentokentälle. Viimeinen raportti ja yhteenveto sitten Suomesta. Johannesburg kuittaa!