Chile 8: Vakavaa dokumentaatiota ja vaihtelevan laatuisia viinejä

¿Qué tal?

Neljän tähden hotellin aamupala oli huikea. Tuoreiden hedelmien valikoima oli monipuolinen ja syödä sai katsellen järvinäköalaa. Edessä oli kuitenkin pitkä ajopäivä, sillä seuraava majoitus oli varattu Chillánista, johon oli 7 tunnin ajomatka. Emme kuitenkaan menneet sinne suoraan, vaan kävimme Tolténin kylässä, joka vuoden 1960 maanjäristyksessä putosi kolme metriä ja jäi veden alle. Kuvasimme maanjäristyksestä lyhyen faktaohjelmakkeen, joka näytetään joko erikseen tai PPP-jakson sisällä. Saa nähdä mitä siitä tulee. Joka tapauksessa oli jännää etsiä siihen liittyneitä paikkoja ja tutkia aihetta. Meille meinasi tulla kiire Chillánin hotelliin, koska muistin respan menevän kiinni klo 23. Saavuimme paikalle klo 22:45, koska tällä kertaa löysimme hotellin nopeasti. Respa ei kuitenkaan mennyt kiinni ja saimme vielä hotellin ravintolasta iltapalaksi ruokaisat sämpylätkin.

 

Uudelleen rakennettu vuonna 1960 tuhoutunut puisto

Seuraava kohteemme oli Santa Cruz, joka sijaitsee Colchaguan viinilaaksossa. Tavoitteena oli käydä viinitilalla. Ne pirulaiset kun sulkevat ovensa yleensä jo klo 16, niin sen järjestäminen oli ollut äärimmäisen hankalaa. Chilessä on rattijuopumuksessa nollatoleranssi, joten kuskiksi alistunut (eli KSP:n hävinnyt) ei voisi edes maistella viinejä. Siksi emme siis ole autolla käyneet viinitiloilla. Nyt menimme ajoissa Santa Cruziin ja varasimme heti viinitilakierroksen. Ainoa vapaa oli kävelymatkan päässä ja alkoi 40 minuutin kuluttua siitä, kun saavuimme b&b:lle. Eli pikainen rinkan pudottaminen huoneeseen ja heti kävelemään kohti viinitilaa.

Viña Laura Hartwig oli kaupungin laidalla ja oikein kivannäköinen paikka. Ympärillä näkyi kukkuloita ja tietysti viiniköynnöksiä kaikkialla. Tilalla oli myös hevosia ja esittelykierroskin tehtiin osaksi hevoskärryillä. Tämän tilan päätuotteet olivat Cabernet Sauvignon ja Carménère. Viininvalmistus käytiin yksityiskohtaisesti läpi ja saimme maistaa suoraan tankista Cabernet Francia, jota ei sellaisenaan edes myydä, vaan siitä tehdään sekoitteita. On kuulemma liian tymäkkää myytäväksi. No, eipä se kummoista tosiaan ollut. Kellarissa näimme ranskalaisia ja amerikkalaisia tammitynnyreitä. Lopuksi tietysti maisteltiin. Saimme maistaa kolmea eri punaviiniä, joista viimeinen oli jonkin sortin premium ja tarjoiltiin kristallilasista. Kaikki kolme maistuivat jokseenkin samalta, emmekä pitäneet yhdestäkään. Olimme silti ainoat, jotka joivat kaikki viininsä. Kierroksella oli mukana mm. chileläinen connoisseur, joka suunnilleen sylki kaksi ensimmäistä lasiin ja joi kolmannen kehuen sitä maasta taivaaseen. Tyyppi vaikutti teeskentelijältä ja meille tuli juntti olo.

Laura Hartwigin viiniä

Huonojen viinien jälkeen käväisimme kämpällä ja lähdimme etsimään ravintolaa. Päädyimme vanhan viinitilan sisäpihalle perustettuun ravintola-alueeseen, jossa oli viisi eri ravintolaa. Löytyi italialaista, argentiinalaista, perulaista, chileläistä ja riistaravintola. Päädyimme perulaiseen, josta saimme reissun parhaat ateriat. Otin lammasta korianterikastikkeessa ja Ville söi kanaa kummallisesti maustetussa keltaisessa kastikkeessa. Jälkkäriksi söimme mahtavat juustokakut kolmella eri hedelmäkastikkeella. Viinin valitsimme sillä perusteella, että ravintolan ikkunasta näkyi ne köynnökset, josta se oli tehty. Ja olikin erinomainen Sauvignon Blanc.

Maailmanluokan juustokakku

Seuraavaksi oli jälleen pitkä ajopäivä La Serenaan, joka on Santiagosta pohjoiseen viitisensataa kilometriä. Siellä maiseman piti olla paljon kuivempaa ja karumpaa.

- Señores Finlandeses

Chile 7: Chilen Nauvo ja koskenlaskua

Hola amigos!

Chiloén saarelle pitää mennä lautalla ja nyt on turistisesonki. Se tarkoitti pitkää lauttajonoa. Ei se onneksi silti mikään Nauvo juhannuksena ollut. Lauttamatka maksoi n. 17 euroa ja kesti puoli tuntia. Meillä oli majoitus Ancudin kaupungista Chiloén pohjoisrannikolla. Kesti jälleen melko pitkään löytää perille, voisivat tosissaan vähän panostaa kyltteihin. Talo oli melko ankea ja keskellä aaltopellistä tehtyjä slummihökkeleitä. Silti se oli sisältä parempi kuin Curarrehuen paikka, tämä oli sentään siivottu. Ja omistaja oli erittäin leppoisa mummo, joka puhui niin hitaasti espanjaa, että ymmärsin hyvin. (Aluksi tässä luki "ymmärsimme", mutta Ville halusi rehellisyyden nimissä vaihtaa sen yksikkömuotoon :)

Paikallinen Nauvon lautta

Majapaikan löydettyämme lähdimme bongaamaan pingviinejä. Niiden lähelle ei pääse kuin veneellä, joten rannalta järjestettiin veneretkiä. Niitä teki useampi operaattori, mutta kaikkien retket olivat täynnä siltä päivältä. Osalla oli jopa lappu ikkunassa "ei enempää retkiä tälle päivälle, emmekä tiedä kenellä olisi". Jäimme siis rannalle ruikuttamaan. Kävelimme rantaa hieman pidemmälle ja huomasimme, että pingviinithän näkyvät rannalle asti. Pingviinisaaret olivat siis kirjaimellisesti kivenheiton päässä. Tyydyimme zoomailemaan rannalta. Tässä kohtaa harmitti, että unohdin tuliterät kiikarini kotiin. Illalla söimme jälleen hyvää kalaa, tällä kertaa ilman abalonea.

Tämän lähemmäs pinguja ei päästy

Nerokkaasti nimetty kioski

Meillä oli suunnitelmana käydä kävelemässä Chiloén kansallispuistossa, mutta heräsimme kaatosateeseen. Kansallispuiston poluista oli varoiteltu, että ne ovat kuivallakin kelillä mutaisia. Päätimme siis muuttaa suunnitelmaa. Lähdimme heti aamusta pois Chiloélta, ennen lauttaruuhkaa. Ajoimme takaisin Puerto Varakseen ja siellä turisti-infoon. Saimme varattua koskenlaskua tunnin päähän. Ehdimme kirjautua hotelliin ja syödä katukioskista tacot, kun minibussi jo odotti meitä. Meidät vietiin 40 kilometrin päähän, jossa australialainen opas kävi läpi turvallisuusasiat ja antoi varusteet.

Minibussilla mentiin vielä pieni matka Río Petrohúen rantaan, jossa kumivene työnnettiin vesille. Harjoittelimme vedessä jonkin aikaa ryhmätyöskentelyä, jotta homma onnistuisi sitten koskessa. Tiimi toimi hyvin, vaikka veneen porukka oli hyvinkin kansainvälistä. Meitä oli australialainen opas, me 2 suomalaista, 2 brassia, ja chileläis-amerikkalainen isä poikansa kanssa. Koski oli luokkaa 3, mutta koska satoi ja aamulla oli satanut vielä enemmän, oli siinä normaalia enemmän vauhtia. Se oli meille aloittelijoille oikein sopiva, kivien yli pompittiin ja välillä ryskytti reippaasti. Vain kerran meinasin pudota veneestä, kun ajoimme kylki edellä kiveen. Puolessavälissä reissua oli myös paikka, josta sai kalliolta hypätä koskeen. Oppaat sitten "pelastivat" melalla muutamaa metriä alempana. Siinä kohtaa virta ei tosin ollut kovinkaan voimakas. Koskelta ei valitettavasti ole kuvia, koska ainoa kamera GoPro oli videokäytössä. Tässä Youtube-linkki astetta kovempaan raftingiin. Meno oli samankaltaista, mutta toki kevyempää. Kaikkiaan koskenlasku eli rafting oli älyttömän hauskaa ja aiomme mennä uudestaan joskus. Onnistuukohan Suomessa?

Raftingin jälkeen bussi vei meidät takaisin Puerto Varakseen ja hulppeaan neljän tähden hotelliimme. Seuraavaksi päiväksi meillä oli suunnitteilla pitkä ajopäivä ja käyntejä vuoden 1960 maanjäristyksen olennaisimmilla paikoilla.

Chau!

Chile 6: Vaijeriliukua ja mystisiä mereneläviä

Buenas tardes!

Olimme nähneet jo edelliseltä vuorelta Volcán Osornon, joten päätimme poiketa siellä, olihan se muutenkin matkan varrella. Siellä oli mahdollisuus mennä ziplinellä (en tiedä mikä se on suomeksi, vaijeriliuku?) vuorta alas. Eikä tarvinnut edes itse kiivetä ylös, hiihtohissillä pääsi. Eilisen hapot olivat vielä pohkeissa sen verran vahvasti läsnä, ettei hissilipussa pihistely edes käynyt mielessä.

Volcán Osorno

Ziplineen pääsyssä oli viivettä, koska vuorella oli aamupäivällä ollut pilviä ja varattuja aikoja oli siirretty eteenpäin. Puolitoista tuntia kului kuitenkin mukavasti, koska vuorella oli pikku ravintola, jota piti todella mielenkiintoinen heppu Francisco. Hän oli matkustellut paljon ja asunutkin mm. Bahamalla ja Tsekissä. Kuulimme myös Volcán Calbucon purkauksesta, jota kuvattiin Osornolta: Youtube-linkki. Se peitti myös Osornon rinteet tuhkaan 15-30 cm paksuudelta. Francisco oli naureskellut turisteille, jotka taistelivat pakenemis- ja kuvaamisvaistojensa kanssa, kun viereisen tulivuoren huippu räjähti ja puski tuhkaa 12 kilometrin korkeuteen ja Buenos Airesiin asti.

Vaijerin varassa vuorenrinnettä alas viipottaminen oli taas älyttömän hauskaa. Osornolla oli neljä vaijerilinjaa, joista toinen oli niin pitkä, että ehdin hieman pohtiakin tilannetta. Roikuin vaijerin varassa toisella puolella maailmaa 10 metriä tulivuoren rinteen yläpuolella. On mahtavaa, että sellainen on nykymaailmassa mahdollista. Niin ei todellakaan ole kauaa ollut. Ziplinen lopuksi saimme ensimmäisen chileläisen Youtube-seuraajamme!

Osornolta ajoimme Puerto Varakseen illallista ja yöpymistä varten. Söin sekä alku- että pääruuan joukossa abalonea, josta en tiennyt mitä se on. Tekstuuri oli hieman epämääräinen, mutta maku ihan ok. Myöhemmin kävi ilmi, että se on jonkin sortin merietana ja näyttää tältä. Saattaa jäädä ensi kerralla tilaamatta. Seuraava suunta meillä oli Chiloén saari Tyynenmeren rannalla. Siellä toiveissa oli nähdä pingviinejä.

Mitäs tuijotat? Etkö oo ennen alpakkaa nähny? No itse asiassa en.

- El jefe de viajes

Chile 5: PPP vs. Volcán Casablanca

Round 1, fight!

Pucónin ruuhkat kävivät sen verran pahasti hermoon, että varasimme kaksi yötä hiihtokeskuksesta. Siellä ei näin kesällä tietenkään ole pahemmin ruuhkaa tai oikeastaan mitään muutakaan, niin saimme olla rauhassa. Menimme hiekkateitä, joista näkyi alueen järvet kauniisti, eikä ollut tietulleja. Sinne saavuttaessa keli oli melkoisen karmea, koko paikka oli pilven sisällä ja vettä tihutti. Kysyimme respasta, voisiko seuraavana päivänä kavuta viereisen vuoren päälle. Vastaus oli ei, koska sää pysyisi samana.

Aamulla kuitenkin aurinko paistoi ja linnut lauloivat, joten aamupalan jälkeen lähdimme kapuamaan kohti Volcán Casablancan huippua. Kävelimme myös ensimmäisen pätkän, jonka olisi päässyt autollakin. Tämä kävi myöhemmin kaduttamaan. Parkkipaikka oli näköalatasanteella, josta näki muinaisen kraaterin. Ylitimme kraaterin ja nousimme sen jyrkkää vastareunaa ylös. Sen jälkeen tuli pari kilometriä "tasankoa", joka kuitenkin oli paikoin melkoisen jyrkkää nousua. Tasankopätkän jälkeen alkoi armottoman jyrkkä loppurutistus huipulle. Siihen meni meiltä arviolta 2 tuntia.

Uhmakkaat kiipijät, taustalla vastustaja

Matkalla ylitimme pieniä jäätiköitä

Huipulla odotti palkintoja. Ensimmäinen ja tärkein oli se, että kiipeäminen loppui vihdoin. Muita palkintoja olivat huipun vieressä pikkuhiljaa sulava jäätikkö, näkymät monelle eri tulivuorelle sekä Argentiinaan, vieraskirja (ei muita suomalaisia) ja viereiselle huipulle laskeutunut kondori. Vietimme huipulla jonkin tovin eväitämme napostellen ja viimeisiä vesipisaroitamme laskeskellen.

Casablanca valloitettu!

Andienkondori, suurin lentävä lintu

Laskeutuminen oli kevyempää, mutta todella tarkkana siinä sai olla irtonaisilla laavakivillä jyrkässä rinteessä. Myös laskeutuminen tuntui loputtoman pitkältä. Kaiken kaikkiaan meillä meni huipun valloittamiseen seitsemän ja puoli tuntia. Tähän projektiin meillä oli yhteensä 6 desiä vettä. Hotellilla holmaisimmekin samantien molemmat n. litran lisää, välillä hengittämättä.

Pyllymäkeä jäätiköllä

Seuraavana aamuna jätimme hiihtohissit taaksemme ja otimme suunnaksi Puerto Varaksen (Varkaan?) turistikaupungin.

K.O. PPP wins!
.

Chile 4: Ruuhcón ja hinta-laatusuhteeltaan maailman paras lentonäytös

Buenas!

Huonosti nukutun yön jälkeen ajoimme ruuhkassa Pucóniin, jossa meillä oli seuraava, huomattavasti parempi majoitus. Jälleen kerran sen löytäminen tuotti vaikeuksia. Chileläiset hotelliyrittäjät voisivat tosissaan panostaa kyltteihin ja katunäkyvyyteen. No, lopulta paikka löytyi ja saimme hienon huoneen. Siinä oli king size -parisänky ja yksi tavallinen kapea sänky. Äärimmäisen tiukan KSP-kisan seurauksena jouduin nöyrtymään pieneen sänkyyn. Ville tietysti valitteli, että king size oli jopa epämiellyttävän suuri. Kävimme pastapaikassa lounaalla, joka oli kyllä hyvää, mutta vähän turhan kevyttä. Poikkesimme myös rymyretkiä myyvässä toimistossa kysymässä Villarrica-tulivuoren kiipeämisestä ja koskenlaskusta. Seuraavan päivän kiipeilyretket oli loppuunmyyty ja sikakalliita, joten emme ottaneet sellaista. Koskenlasku jäi mietintään.

Illaksi ajoimme ruuhkassa Villarrica Air Showhun. Sisäänpääsy maksoi meiltä kahdelta huikeat 2000 pesoa eli  alle 3 euroa. Taivaalla pärisi lähinnä Cessnoja, joilla tehtiin yleisölennätyksiä. Pari temppuhyppyä laskuvarjollakin näkyi. Jonkin tovin odotuksen jälkeen argentiinalainen taitolentoryhmä lähti taivaalle ja veti huikean esityksen voltteineen, syöksykierteineen ja n. 45 asteen sivuluisuineen siipi metrin korkeudella maan pinnasta. Yritimme sen jälkeen päästä helikopterin kyytiin yleisölennolle, mutta ne olivat jo loppuneet siltä päivältä. Cessna-lennot olivat niin huonosti organisoituja, ettei meille missään vaiheessa selvinnyt, miten niille olisi päässyt. Mua ei se niin kauheasti kiinnostanut, koska työkseni istun Cessnassa ja katson, kun muut lentää. Villekään ei sitten vaivautunut menemään, koska jono oli pitkä eikä lipunmyyntiä näkynyt missään. Airshown jälkeen ajoimme ruuhkassa takaisin Pucóniin. Kolme ruuhkassa istumista päivässä riitti meille ja päätimme lähteä väljemmille seuduille.

Noinko päin sillä varjolla pitäis tulla alas?

Argentiinalaiset lentää tyylillä

Kertoiko opettaja, että tuo on sopiva kallistus noin matalalla?

Hasta luego!

- El piloto internacional

Chile 3: Vihamielisiä kasveja ja turistikaupunkien ruuhkaa

Laguna Blanca ja pari jotain tyyppiä

 Aamulla päätimme käydä Laguna Blancalla, joka oli majapaikkamme omistama yksityinen järvi korkeammalla laaksossa. Autolla ei päässyt perille asti, koska tie muuttui ajokelvottomaksi. Neliveto kunnon maavaralla olisi ollut tarpeen. Jatkoimme siis jalan. Muutaman tunnin jälkeen saavuimme järvelle ja meidät palkittiin upeilla maisemilla ja mukavalla uintipaikalla. Vesi oli tietysti kylmää, mutta Suomen kesässä uineille siedettävän lämpöistä. Ja kyllä virkisti! Ikävä puoli pitkässä kävelyssä oli pienet takiaiset, joita tarttui sukkiin ja kenkiin mielettömiä määriä. Luovutin niiden kanssa palattuamme autolle, koska irti revittäessä ne jättivät pieniä piikkejä jälkeensä. Heitin siis sukkani roskiin, koska takiaistilanne oli niin toivoton.

Kasvikunnan viheliäisintä porukkaa

Laguna Blancasta lähdimme kohti Pucónia, mutta emme (epäluotettavan navigaattorin mukaan) nopeinta reittiä, joka olisi kiertänyt motarin kautta, vaan oikoreittiä Parque Nacional Conguillíon läpi. Puisto sisältää todella komean Volcán Llainan, joka tarjoilikin tyylikästä taustaa ajelulle lähes koko matkan. Tie puiston läpi oli pitkälti yksikaistainen, ja koska on huippusesonki, autoja tuli vastaan jatkuvasti. Siinä sitten odoteltiin ja peruuteltiin ja otettiin tiukemmissa paikoissa peilejäkin sisään. Tehtiin myös pikku kävelyreitti, josta näki kosken ja jännästi kuluneita kallionseinämiä.

Tulivuori Llaina ja tuhka-autiomaansa

Kello 21 saavuimme Villarricaan, josta oli vielä pitkälti matkaa hostelliimme. Pysähdyimme kuitenkin siellä, koska nälkä alkoi käydä armottomaksi. Saimmekin mahtavan herkulliset pizzat täpötäydessä, meluisassa ja kuumassa ravintolassa. Tunnelma oli aito. Matka jatkui ruuhkassa, koska Villarrica ja viereinen Pucón ovat Chilen ykkösturistikohteita ja nyt on tosiaan huippusesonki. Aamuisin KAIKKI ajavat omilla autoillaan rannalle ja iltaisin KAIKKI tulevat sieltä pois. Teiden kapasiteetti riittää ehkä neljäsosaan automäärästä. Oisko jokin ratikka/juna tai edes kätevä bussiyhteys mitään? Ville jo suunnitteli muuttavansa Pucóniin vesibussiyrittäjäksi.

Hostellimme oli Curarrehuen pikkukylässä, jonka asukkaista 80% on Mapuche-intiaaneja. Kai suomeksi saa vielä sanoa "intiaani"? Majapaikkamme oli aivan hirveä. Kylppäreiden lattiat olivat limaisia ja joka paikka täynnä hiuksia. Huonetta ei ollut vaivauduttu imuroimaan, kaikki hyllyt olivat paksun pölyn peitossa. Paikan omistaja oli kännissä, missä nyt ei sinänsä ole mitään pahaa, mutta kertonee, ettei toiminta ollut kovinkaan ammattimaista. Talo oli ikivanha ja nitisi ja paukkui joka askeleella. Vieressä oli paloasema, joka vihelsi "isoon pilliin", kun se avasi ovensa ja paloautot lähtivät liikkeelle. Heräsimme siihen yöllä ja ajattelimme sen olevan maanjäristyshälytys. Viereisen huoneen itäeurooppalaisen näköinen kaveri (takatukka eli tsekkiruoska ja kaikki) luuli sodan syttyneen. Kävi vähän sääliksi, kun mietimme, että hän saattoi olla ukrainalainen. Paikalliset eivät kuitenkaan hälytyksestä aktivoituneet, joten painuimme takaisin pehkuihin.

Seuraavan päivän ohjelmassa oli Villarrica International Airshow.

Chile 2: Tangoa leirinuotiolla

Señores pasajeros,

Valparaisosta otimme seuraavaksi kohteeksi Talcan, joka sijaitsee päätien eli Panamericanan varrella ja keskellä viinialueita. Tavoitteena oli käydä illalla viinitilalla kierroksella, mutta eihän se onnistunut, koska ryökäleet sulkevat ovensa klo 18. Kuka sitä nyt päivällä joisi viiniä, varsinkin kun ei niille tiloille pääse kuin autolla. Lisäksi täällä on rattijuopumusraja 0, eli kuskiksi uhrautunut ei voisi edes maistella. Matkalla poliisi pysäytti meidät, ei tosin puhalluskoetta varten. Tutkivat vain auton ja kuskin paperit. Viitisen minuuttia konstaapelit pohtivat suomalaista ajokorttia, mutta kyllä se lopulta kelpasi. Onneks ei oltu Meksikossa, ois jännittänyt hiukan enemmän.

Talcassa meillä oli majatalon isäntänä Cristian, jolla oli 80-luvulla ollut turkulainen kirjekaveri Seija. (Terveisiä vaan Seijalle!). Sen myötä hän tiesi melkoisen paljon Suomesta ja tultiin hyvin juttuun. Oltiin vasta toiset suomalaiset vieraat mitä hänellä on ollut. Illalla menimme pihviravintolaan ja otimme kahden hengen "mixed grill" -annoksen. Miten tämän nyt nätisti sanoisi, hirveetä paskaa. Huonolaatuisia pihvejä ja kanankoipia, iljettäviä makkaroita (myös sisäelimistä tehtyjä) ja perunaa. Eikä mitään mausteita, ei edes suolaa. Hämärästi muistan pettyneeni mixed grilliin muutaman kerran aiemminkin, ei koskaan enää.

Talcasta suuntasimme kohti vuoristoa ja keskellä-ei-mitään olevaa majapaikkaamme Curacautínin seudulla. Kävimme matkalla Los Angelesissa kauppakeskuksessa syömässä ja keräämässä tarpeita vuoristoseikkailua varten. Kauppakeskuksessa oli food court, mutta melkein joka kojulla oli samaa sapuskaa tarjolla. Chileläiset ilmeisesti haluavat syödä vain hot dogeja, hampurilaisia ja ranuja. Otimme salaatit, jotka olivat todella surkeita, nahistunutta salaattia ja pakastemaissia. Poikkesimme tulivuoren kraaterissa ytimekkäästi nimetyssä Reserva Nacional Malalcahuello-Nalcasissa. Juoksimme hiekkaista rinnettä alas, mutta ylös kiipeäminen oli rankkaa pehmeässä hiekassa. Kraateri oli muodostunut joulupäivänä 1988, kun tulivuori Lonquimay purkautui, joten sen nimi oli Crater Navidad (joulumonttu).

Crater Navidad

Kraaterihikoilu takanapäin ryhdyimme etsimään majapaikkaamme Laguna Blancaa (valkoinen laguuni). Paikalliskarttojen ja navigaattorin yhteisopastuksella se löytyi lopulta. Perillä meitä yritettiin kusettaa. Olimme varanneet kahden hengen huoneen 50 eurolla. Ilmoittivat, että huonetta ei ole, vaan joudumme ottamaan kaksi yhden hengen huonetta ja täten hinta on 120 euroa. Emme tietenkään suostuneet ja pitkällisten radiopuhelinneuvottelujen jälkeen hinta putosi 60 euroon, kun olimme jo lähdössä pois. Kuvittelivat varmaan, ettemme uskaltaisi lähteä, kun alkoi olla pimeää ja päätiellekin oli matkaa 20 km, saati sitten seuraavaan hotelliin. No, onnistuivat kuitenkin ryöstämään meidät törkyhintaisella illallisella, johon kuului lähinnä leipää.

Kaikki tämä oli kuitenkin vaivan ja rahan arvoista, koska illalla syttyi leirinuotio ja koko väki kokoontui sen ympärille. Eräs argentiinalainen vieras toi kitaran ja alkoi laulaa täydellä tunteella (silmät kiinni ja niin, että laulu raikasi laakson seinämistä) tangoa ja muita kotimaansa lauluja. Tähtitaivas oli huikean kirkas ja vuorten takaa välkkyi salamoita. Juttelimme pitkään 72-vuotiaan chileläisen ukon kanssa, joka kertoi maanjäristyksistä ja Pinochetin ajasta. Pinochetista hänellä oli ilmeisen epäsuosittu mielipide, että sotilasjuntta sai aluksi aikaan paljon hyviä uudistuksia. Hänen mukaansa sen vain olisi pitänyt luopua vallasta aiemmin. Tätä ei kuulemma saa kuitenkaan ääneen sanoa. Leirinuotiolla oli myös amerikkalainen, sveitsiläinen ja tietysti saksalaisia (ne on kaikkialla). Kielinä vaihtelevasti espanjaa, saksaa ja englantia.

Näkymä majatalon pihalta

Savulta haisten painuimme pehkuihin pohtimaan, miten päästä seuraavana päivänä Pucóniin, joka on Chilen suosituin turistikohde.

Hasta luego!

- J & V

Chile 1: ValpaRaisio, satama-allas, jolla on kaupunkioikeudet

Hola!

Finnairin lennosta Madridiin ei ole mitään ihmeellistä kerrottavaa. Kolmen ja puolen tunnin odotus Madridissa sujui ripeästi, koska jouduttiin vaihtamaan terminaaliakin junalla. Ville sai myös neuvoteltua meille paremmat paikat Santiagon-lennolle. Alunperin meidät oli laitettu eri riveille ja koneen huonoimmille paikoille (lähde: Seatguru), mutta pääsimmekin exit-riville vierekkäin. LAN Airlinesin Dreamliner oli sisältä tyylikäs ja konetyypin mukavuusaspekteja ei ole liioiteltu. Kosteampi ilma ja kovempi paine matkustamossa tuntui ratkaisevasti mukavammalta. 14 tuntia sujui melko rattoisasti osittain nukkuen ja osittain Laivanupotusta moninpelinä pelaten, koneen viihdelaitteistolla siis! Karu totuus on, että lanitimme LAN Airlinesin koneessa. Villen vierustoverina oli chileläinen Andrés, jonka kanssa juttelivat pitkät tovit. Saapuminen Santiagoon oli huikean hieno, koska Andeilla ei ollut pilviä ja vuoristoa näkyi todella kauas.

Santiagon lentoasemalla kaikki toimi mainiosti ja saatiin ripeästi alle Volkswagen Gol. Ei ole typo, täällä se automalli todellakin kirjoitetaan ilman f:ää. Yritin mainita auton tarkistuksessa, että tosta on pudonnut kirjain, mut mulle vain naurettiin :( Syötiin ekalla huoltoasemalla hodarit, joissa oli avokadoa. Ihan jees, mutta ei mitään ihmeempää herkkua. Matka Valparaisoon meni tullimotaria pitkin nopeasti, mutta itse kaupungissa oli todella vaikeaa ja hidasta navigoida. Kesti puolitoista tuntia löytää hotellille. Suurin syy oli navigaattorin virheelliset ohjeet. Toiseksi suurin syy oli tietyöt, joiden takia normaali reitti hotellille oli suljettu. Kolmanneksi suurin syy oli, ettei kyseinen hotelli/guesthouse ollut laittanut minkäänlaista kylttiä edes oveensa. Kävimme illalla vielä kävelemässä Valparaison keskustassa ja syömässä erittäin herkulliset ateriat. Ville otti pihvin ja mä söin paistia perulaisittain korianterikastikkeella. Seuraksi vielä pullo paikallista Carmenere-punaviiniä, röh röh.

Valparaíso

Valparaiso ei todellakaan ollut mikään miellyttävä kaupunki kivasta katutaiteesta huolimatta, joten lähdimme heti aamusta ajamaan kohti etelää. Suuntana Maipo Valley, joka on kuuluisa viineistään.

Katutaidetta

Tätä oli lähes joka kadulla

Hasta la proxima vez,

- Jefes andinos