Etelä-Afrikka 7: Turvallisuusongelmia ja Kruger päivät 2 & 3

Skukuza Rest Camp, Kruger NP

4.11.

Aamupalan jälkeen lähdettiin ajamaan kohti Graskopia ja rotkokeinua. Matkalla korjasimme fm-lähettimen juotoksen ilmastointiteipillä, kunnon kenttäelektroniikkaa! Nyt siis sai mp3-soitin puskea Nissanin radioon ääntä. Rotkokeinulla ei ollut ketään, mutta portti oli auki. Sumu oli niin paksua, ettei rotkon pohjalle asti näkynyt. Kävimme matkamuistomyymälässä kysymässä keinun aukioloajoista. Siellä kuulimme, että keinu oli suljettu “turvallisuusongelman” vuoksi. Siispä päätimme lähteä kohti Hazyviewta uusien aktiviteettien toivossa. Kävimme infopisteessä kysymässä zipline-aktiviteetista eli vaijerien varassa puiden latvassa cruisailusta. Sekin valitettavasti oli kiinni. Seuraava mieleen tullut toiminta oli näköalalennot, joista olimme aiemmin poimineet esitteen mukaan. Varasimme 10 minuutin lennon alkavaksi heti, kun saavumme lentokentälle. Lentokenttä löytyi lyhyen etsinnän jälkeen. Laitoimme nimet paperiin, että lennämme omalla vastuulla. Kone oli ultrakevyttä mallia, 180 kg. Vanha lentäjä-ässä lennätti meitä yksi kerrallaan. Kaksipaikkainen ultrakevyt lentokone lähti kohtuullisen kiukkuisesti liikkeelle, kun potkuria pyöritti 2.2-litrainen moottori. Lähtöshokin jälkeen pystyikin nauttimaan maisemista. Sain bongattua ilmasta virtahepoja, gnuita, strutseja ja kirahveja. Myös alueen luksushotellien pihat uima-altaineen ja Sabie-joki näkyivät hienosti. Huikea elämys maksoi vain n. 23 euroa, vaikka toki lähtökiihdytystä lukuun ottamatta helikopterilento Japanissa tulivuoren yllä oli ehkä kuitenkin hienompi. Lentopaikalla kuulimme tarkennusta rotkokeinun ongelmasta: kolme viikkoa sitten joku oli kuollut siellä ja nyt sinne odoteltiin turvatarkastajaa toteamaan keinun turvallisuus (tai turvattomuus?). Lennon jälkeen kävimme supermarketissa hakemassa ruokatarvikkeita ja päristimme Pilgrim’s Restin surkean turistikylän kautta takaisin mökille kokkailemaan.

5.11.

Toinen hyökkäys Krugeriin alkoi majoituksen varaamisella, koska kansallispuistossa on tiukat määräykset eli ilman majapaikkaa ei yöpymislupaa heru. Puhelinlinja katkesi varauksen aikana kolmesti eikä viimeisen kerran jälkeen enää palautunut. Olimme kuitenkin saaneet varausnumeron, joten lähdimme suhteellisen levollisin mielin kohti Phalaborwan porttia. Vuoristomaisemat matkalla olivat mahtavia ja heti vuoriston viimeisten seinämien jälkeen alkoi aito Afrikan savanni. Phalaborwan porttien sisäpuolella jatkui tyypillinen Kruger-meininki eli impaloita näkyi runsaasti, muita antilooppeja vähemmän. Erään joen törmältä bongasimme naarasleijonan, se makoili puun alla varjossa. Kun pysäytimme auton lähelle (n. 10-15 metrin päähän), se hiukan nosti päätään ja rojahti sitten takaisin kyljelleen. Tyypillinen kissa siis. Meillä ei pitänyt olla kiire leiriin, mutta saatiin sellainen kuitenkin aikaiseksi, kun hitaasti edeten bongailtiin elukoita. Leirien portit sulkeutuvat klo 18, emmekä tiedä mitä käy jollei saavu ajoissa. Siispä pidimme hiukan kiirettä ja Villelle rapsahti sakot ylinopeudesta. Sakon suuruus oli päätä huimaava ja budjetin tuhoava 10 euroa. Muistutti kuitenkin siitä, että pitäisi yrittää lähteä aikaisemmin. Sataran leirissä varasimme seuraavaksi yöksi aamusafarin, koska sellaisella pitäisi olla hyvät mahdollisuudet nähdä kissapetoja palaamassa metsästysretkiltään. Kävimme myös syömässä seisovasta pöydästä surkeaa sapuskaa kovaan hintaan ja katsomassa ulkoilmateatterissa mäyräfilmiä. Ravintolasta näimme kuitenkin puhveleita juottopaikalla, joten Big Fivestä (norsu, sarvikuono, puhveli, leijona, leopardi) oli enää yksi ja kaikkein hienoin jäljellä. Aamusafarin lähtöaika oli 3:45, mutta emme silti yrityksistä huolimatta päässeet ennen kymmentä nukkumaan.

6.11.

Herätyskello pirisi klo 03:15 ja Ville oli aivan koomassa. Itsehän heräsin virkeänä päivän toimiin ja puuhiin. Ei munkaan aivot silti ihan liekeissä olleet, koska saavuimme safarin lähtöpaikalle vasta 03:50 ja ilman papereita, jotka olisi pitänyt täyttää jo aiemmin. Ville kipitti hakemaan ne ja töhrimme ne pikaisesti täyteen niin pääsimme sentään safarille, huonoimmille paikoille autossa tietysti. Aamuyön tunnelma savannilla oli hieno kokemus safariauton räminästä huolimatta. Kun moottori sammutettiin aina bongauksen yhteydessä, kuulimme hyeenojen ulvontaa ja muuta epämääräistä rähinää kaikkialta ympäriltä. Näimme useita leijonia jolkottelemassa eri suuntiin ja erään urosleijonan syömässä ruhoa. Hyeenat piirittivät sitä ja ujelsivat. Myös pari shakaalia näkyi. Päivän jo valjettua näimme kokonaisen leijonalauman, joka oli varsin hyvin maastoutunut ruohikkoon. Vain mustat korvanpäät näkyivät, ja kuulimme oppaalta, että mustat laikut auttavat pentuja löytämään emonsa heinikossa. Aamusafari oli ihan kohtuullinen, mutta siinä tuhlattiin pimeäaikaa liikaa sarvikuonojen tuijotteluun, niitä kun näkee helposti päivälläkin. Vähäiset luontofaktat olivat kyllä mielenkiintoisia, esimerkiksi opas tiesi näkemämme hassusti laukkailevan kirahvinvarsan iäksi noin viikon.

Safarin jälkeen otimme torkut ja saimme auton pakattua vasta muutamaa minuuttia yli yhdeksän, vaikka check-out oli klo 9. Ei se onneksi haitannut mitään, mutta enteili taas kiireistä päivää. Varasimme respasta yösijan Skukuzan leiristä puiston eteläosasta (sama paikka, jossa turhaan yritimme korjauttaa autoa). Päivä lähti etenemään melko rutiinilla impaloita, seeproja ja kirahveja katsellen. Lounaaksi söimme paikalliset kuduantilooppileivät. Orpenin patoalue oli päivän kohokohta. Tekojärvi oli kuihtunut lammikoksi, mutta alue kuhisi elämää. Runsaasta hyönteiskannasta huolimatta jäimme paikalle ziigailemaan ja zuumailemaan. Lammikon rannalla makoili virtahepo, jonka näkeminen kuivalla maalla on harvinaista. Virtahevon yläpuolella puussa patsasteli kotka, ja lammikossa lipui pari krokotiilia. Kun toinen niistä rantautui, vesilinnut päästelivät kovia varoitusääniä. Kävimme katsomassa maailman eteläisintä baobab-puuta. En tiedä miten sellainen kasvi voi lisääntyä, jos yksilöitä on sadan kilometrin välein. Se oli kummallinen, ainakin viisi metriä paksu ja parikymmentä korkea mutatoituneen näköinen möykky, josta kasvoi oksia. Kovasti yritimme tiirailla kaikkien puiden oksille ja varjoisille kallioille leopardihavainnon toivossa, mutta ainoa havainto edes sinne päin oli leopardikilpikonna, joka ylitti tietä verkkaiseen tahtiin. Hieman kummaksuttiin savannilla kuljeksivaa kilpparia, mutta kaipa leopardi-etuliite oikeuttaa kilpikonnankin elämään savannilla.

Päätimme oikaista Skukuzaan hiekkatietä, koska niiden varsilla tekee aina enemmän bongauksia. Tällä kertaa niitä vain taisi tulla liikaa. Tienristeyksessä, josta meidän piti mennä, oli suuri elefantti popsimassa kuivia oksia pensaasta. Jäimme odottamaan, että se menisi pois tieltä. Myös elefantin toisella puolella oli alati kasvava jono autoja. Aikaa kuitenkin kului sen verran, että meille alkoi taas tulla kiire leiriin. Siispä päätimme kiertää toista kautta. Matkaa tulisi reilu 15 km lisää, mutta laskimme ehtivämme ajoissa. Ajoimme kiertotietä ehkä kilometrin, kun tien tukki puhvelilauma. Odotimme hetken, jotta lauma saisi ylitettyä tien, mutta se vain jatkui ja jatkui. Lauma oli ainakin 200-päinen, eikä edes ensimmäinen puolikas ollut vielä ylittänyt tietä. Siispä käännyimme taas takaisin ja päätimme yrittää ohittaa elefantin. Pyörimme hetken risteyksessä, jotta se varmasti havaitsisi meidät. Sitten Ville laittoi ykkösen silmään ja lähdimme hiipimään sen takaa, puoli autoa ruohikon puolella. Lähimmässä pisteessä olin niin lähellä, että olisin voinut vetää norsua hännästä. En tehnyt niin. Valtavan otuksen kohdalla Ville painoi lisää kaasua, jotta pääsisimme varmasti alta pois, jos elukka päättäisi tuhota meidät. Elefantti mutusti ohitusta ennen, sen aikana ja sen jälkeen tyytyväisen näköisenä kuivia risuja, eikä reagoinut puolen metrin päästä sujahtaneeseen autoon yhtään mitenkään. Selitin toiseen suuntaan jonottaville vielä ajo-ohjeita puhvelien välttämiseksi, jos he pääsisivät elefantin ohi. Pärräilimme suoraan leiriin ja saavuimme perille hyvissä ajoin ennen porttien sulkeutumista, eli klo 17:58. Ostimme leirin kaupasta iltapalaa ja painuimme mökkiimme ihailemaan gekkojen hyönteissyöntiä ja kirjoittamaan tätä tekstiä. Ville luki kansallispuiston oppaasta, että turvallinen etäisyys elefanttiin on 50 metriä.

P.S. Gekko on ystävä.