Terveisiä editointipöydän takaa!
Homma on nyt edennyt niin pitkälle, että on aika julkaista tuloksia. Päädyimme moniosaiseen ratkaisuun, koska hyvää materiaalia on kerta kaikkiaan niin paljon, että yhtenä videona se olisi liian pitkä ja raskas. Jaksoja tulee näillä näkymin neljä kappaletta ja ne ovat noin 30-40 minuutin pituisia kukin. Ensimmäinen jakso on saatavana ainoastaan 720p-teräväpiirtona x264-pakkauksella, joten jos koneesi ei jaksa pyörittää sitä, hommaa parempi ;)
Yksinkertainen soitto-ohjelma Windowsille on esim. VLC
Ja sitten itse asiaan, eli jakson voit ladata tästä.
Antoisia katseluhetkiä!
Toinen jakso on jo melkein valmis, joten sen voi odottaa ilmestyvän vielä tässä kuussa. Palautetta tai toiveita (videoformaatti tms.) voi lähettää esimerkiksi kommentoimalla tähän blogiin. Kaikki jaksot tullaan luultavasti julkaisemaan lopuksi blu-rayllä fullhd-tarkkuudella, ekstroin ja kommenttiraidoin höystettynä, mutta siihen vaiheeseen menee nyt vielä tovi.
perjantai 9. huhtikuuta 2010
torstai 24. joulukuuta 2009
Etelä-Afrikkavideon traileri valmis!
Hou hou hou,
Joulupukki kantoi mulle kotiin uuden tietokoneen hiukan etuajassa, joten pääsin vihdoin editoimaan! Tässäpä kiusaksenne tulevan suurteoksen traileri: HYVÄÄ JOULUA :)
Alan työstää varsinaista leffaa piakkoin ja sen voi odottaa olevan valmis maalis-huhtikuun tienoilla, ellei mitään ylitsepääsemättömiä vaikeuksia ilmene.
- El Editorr
Joulupukki kantoi mulle kotiin uuden tietokoneen hiukan etuajassa, joten pääsin vihdoin editoimaan! Tässäpä kiusaksenne tulevan suurteoksen traileri: HYVÄÄ JOULUA :)
Alan työstää varsinaista leffaa piakkoin ja sen voi odottaa olevan valmis maalis-huhtikuun tienoilla, ellei mitään ylitsepääsemättömiä vaikeuksia ilmene.
- El Editorr
sunnuntai 22. marraskuuta 2009
Etelä-Afrikka 13: Apartheid ja yhteenveto
Päivää harmaasta Suomesta!
Johannesburgin B&B:ssä pakkailimme tavaroita hitaasti ja lähdimme siten vasta yhdentoista maissa kohti apartheid-museota. Museota lähimmässä kaupunginosassa liikennevalot eivät toimineet. Liikenne kulki silti uskomattoman hyvin. Risteyksistä mentiin siinä järjestyksessä, missä oli tultukin. Eli Amerikasta tuttu 4-way-stop on käytössä, kun robot ei toimi. Pienen eksyilyn jälkeen museo löytyi. Portti oli kuitenkin kiinni ja sen takana vartija ilmoitti, ettei museoon nyt pääse, koska sähköt ovat poikki. Ilmeisesti öinen myrsky oli rikkonut sähkölinjoja. Kun olimme lähdössä pois parkkipaikalta, huomasin portin avautuvan ja valot sisällä rakennuksessa. Sähköt palasivat ja pääsimme museoon.
Heti alku oli mielenkiintoinen, koska sisäänpääsyportti oli jaoteltu valkoisiin ja ei-valkoisiin. Lyhyt osasto esitteli apartheid-ajan henkilökortteja. Sen jälkeen jouduimme kävelemään koko suuren rakennuksen toiseen päähän ulkokautta ja meinasimme jäätyä. Lämpötila oli jossain 10 asteen paikkeilla, mutta tuntui vieläkin kylmemmältä tuulen ja sateen takia. Rakennuksen toisessa päässä oli tilapäisnäyttely Nelson Mandelasta, joka ei ollut kovinkaan kiinnostava. Varsinainen apartheid-museo oli kyllä kiehtova ja samalla myös vähän järkyttävä. En ollut ennen tiennyt, että apartheid-hallitus teloitti ja vangitutti myös valkoisia, jotka olivat eri mieltä. Väärien puolueiden jäseniä metsästettiin ympäri Afrikkaa. Koko maa oli myös ollut kaaoksen partaalla vuosina 1991-1994, kun apartheid lakkautettiin. Lienee paljolti Mandelan ansiota, ettei pahemmin käynyt. Joka tapauksessa noina kolmena vuotena väkivaltaisuuksissa kuoli enemmän ihmisiä kuin koko apartheidin aikana. Ensimmäiset demokraattiset vaalit Etelä-Afrikassa pidettiin siis vuonna 1994. Siitä on todella vähän aikaa, pitkälle on tultu. Museon jälkeen kävimme ostoskeskuksessa syömässä ja kiirehdimme lentokentälle. Vuokra-auton vastaanottaja ei huomannut takaluukkumodifikaatiotamme.
Yhteenvedossa turvallisuustilanteesta olisin voinut kehua myös Johannesburgia mainettaan paremmaksi, ellen olisi jutellut paluulennolla erään suomalaisen paljon matkanneen kanssa. Hän kertoi samassa firmassa työskennelleestä tyypistä, joka oli vastustellut ryöstöä Jo'burgissa. Oli tapettu siihen paikkaan. Toinen tarina oli hänen tutuistaan, jotka asuivat Jo'burgissa muutaman vuoden. Heillä oli eräänä päivänä braai tulilla takapihalla, kun jengi tuli sisään konepistoolien kanssa ja ilmoitti, että pysytte siinä, kun tyhjennämme talonne. Olivat vain miettineet, että uskaltaakohan juoda kaljaa, kun taloa tyhjennetään. Yhteensä heidän taloonsa oli murtauduttu kolme kertaa. En siis oikein hyvällä omatunnolla voi sanoa Johannesburgia turvalliseksi, vaikkei meille yhtä kusetusyritystä lukuun ottamatta käynytkään mitään. Muuten Etelä-Afrikka tuntui kyllä turvalliselta, vain muutamat pikkukaupungit Eastern Capessa olivat epäilyttäviä.
Reissu meni kokonaisuudessaan hyvin, vaikka säätiloissa olisikin ollut reilusti parannettavaa. Niille vaan ei mahda mitään. Aika loppui pahasti kesken, mutta niin nyt käy melkein joka reissulla. Meidän molempien mielestä ehdoton kohokohta oli Krugerin kansallispuisto. Villieläinten bongailu oli todella hauskaa puuhaa. Aktiviteettipärinä eli pienkoneella lentely, Tarzanin leikkiminen ja quad-rällästys olivat myös hienoja toki. Rotkokeinu ei. Eteläisestä Afrikasta jäi vielä paljon nähtävää seuraaville reissuille: Okavangon suisto Botswanassa, Kalahari, Kapkaupunki viinialueineen, iSimangalison vesistöt, Namibia...
Hintataso oli keskiluokkaa eli huomattavasti halvempi kuin Eurooppa, mutta ei kuitenkaan lähelläkään Aasiaa. Bensalitra 70 sentin paikkeilla, ravintolaruoka kahdelle viineineen 20-30 euroa, majoitus 25-50 euroa (Krugerissa 70), viinipullo 3-5 euroa. Meidän kokonaisbudjettimme per henkilö jäi 2000 euron alle, tarkka summa selviää luottokorttilaskuista.
Etelä-Afrikalle täten myönnetään Pakko päästä pois SEAL OF APPROVAL. Suosittelemme lämpimästi kaikille, mutta erityisesti luontomatkailijoille!
Matkavideo ilmestynee jossain ensi kesän paikkeilla, koska 15 tuntia hd-videota ei kasaannu leffaksi ihan hetkessä, varsinkaan kun pitäisi ensin hankkia tietokone, jolla niitä voisi editoida.
Hyvän palautteen seurauksena kirjoittelen varmasti blogia myös tulevista reissuista. Kiitoksia kaikille lukijoille ja erityisesti kommentoijille!
- Jere
Johannesburgin B&B:ssä pakkailimme tavaroita hitaasti ja lähdimme siten vasta yhdentoista maissa kohti apartheid-museota. Museota lähimmässä kaupunginosassa liikennevalot eivät toimineet. Liikenne kulki silti uskomattoman hyvin. Risteyksistä mentiin siinä järjestyksessä, missä oli tultukin. Eli Amerikasta tuttu 4-way-stop on käytössä, kun robot ei toimi. Pienen eksyilyn jälkeen museo löytyi. Portti oli kuitenkin kiinni ja sen takana vartija ilmoitti, ettei museoon nyt pääse, koska sähköt ovat poikki. Ilmeisesti öinen myrsky oli rikkonut sähkölinjoja. Kun olimme lähdössä pois parkkipaikalta, huomasin portin avautuvan ja valot sisällä rakennuksessa. Sähköt palasivat ja pääsimme museoon.
Heti alku oli mielenkiintoinen, koska sisäänpääsyportti oli jaoteltu valkoisiin ja ei-valkoisiin. Lyhyt osasto esitteli apartheid-ajan henkilökortteja. Sen jälkeen jouduimme kävelemään koko suuren rakennuksen toiseen päähän ulkokautta ja meinasimme jäätyä. Lämpötila oli jossain 10 asteen paikkeilla, mutta tuntui vieläkin kylmemmältä tuulen ja sateen takia. Rakennuksen toisessa päässä oli tilapäisnäyttely Nelson Mandelasta, joka ei ollut kovinkaan kiinnostava. Varsinainen apartheid-museo oli kyllä kiehtova ja samalla myös vähän järkyttävä. En ollut ennen tiennyt, että apartheid-hallitus teloitti ja vangitutti myös valkoisia, jotka olivat eri mieltä. Väärien puolueiden jäseniä metsästettiin ympäri Afrikkaa. Koko maa oli myös ollut kaaoksen partaalla vuosina 1991-1994, kun apartheid lakkautettiin. Lienee paljolti Mandelan ansiota, ettei pahemmin käynyt. Joka tapauksessa noina kolmena vuotena väkivaltaisuuksissa kuoli enemmän ihmisiä kuin koko apartheidin aikana. Ensimmäiset demokraattiset vaalit Etelä-Afrikassa pidettiin siis vuonna 1994. Siitä on todella vähän aikaa, pitkälle on tultu. Museon jälkeen kävimme ostoskeskuksessa syömässä ja kiirehdimme lentokentälle. Vuokra-auton vastaanottaja ei huomannut takaluukkumodifikaatiotamme.
Yhteenvedossa turvallisuustilanteesta olisin voinut kehua myös Johannesburgia mainettaan paremmaksi, ellen olisi jutellut paluulennolla erään suomalaisen paljon matkanneen kanssa. Hän kertoi samassa firmassa työskennelleestä tyypistä, joka oli vastustellut ryöstöä Jo'burgissa. Oli tapettu siihen paikkaan. Toinen tarina oli hänen tutuistaan, jotka asuivat Jo'burgissa muutaman vuoden. Heillä oli eräänä päivänä braai tulilla takapihalla, kun jengi tuli sisään konepistoolien kanssa ja ilmoitti, että pysytte siinä, kun tyhjennämme talonne. Olivat vain miettineet, että uskaltaakohan juoda kaljaa, kun taloa tyhjennetään. Yhteensä heidän taloonsa oli murtauduttu kolme kertaa. En siis oikein hyvällä omatunnolla voi sanoa Johannesburgia turvalliseksi, vaikkei meille yhtä kusetusyritystä lukuun ottamatta käynytkään mitään. Muuten Etelä-Afrikka tuntui kyllä turvalliselta, vain muutamat pikkukaupungit Eastern Capessa olivat epäilyttäviä.
Reissu meni kokonaisuudessaan hyvin, vaikka säätiloissa olisikin ollut reilusti parannettavaa. Niille vaan ei mahda mitään. Aika loppui pahasti kesken, mutta niin nyt käy melkein joka reissulla. Meidän molempien mielestä ehdoton kohokohta oli Krugerin kansallispuisto. Villieläinten bongailu oli todella hauskaa puuhaa. Aktiviteettipärinä eli pienkoneella lentely, Tarzanin leikkiminen ja quad-rällästys olivat myös hienoja toki. Rotkokeinu ei. Eteläisestä Afrikasta jäi vielä paljon nähtävää seuraaville reissuille: Okavangon suisto Botswanassa, Kalahari, Kapkaupunki viinialueineen, iSimangalison vesistöt, Namibia...
Hintataso oli keskiluokkaa eli huomattavasti halvempi kuin Eurooppa, mutta ei kuitenkaan lähelläkään Aasiaa. Bensalitra 70 sentin paikkeilla, ravintolaruoka kahdelle viineineen 20-30 euroa, majoitus 25-50 euroa (Krugerissa 70), viinipullo 3-5 euroa. Meidän kokonaisbudjettimme per henkilö jäi 2000 euron alle, tarkka summa selviää luottokorttilaskuista.
Etelä-Afrikalle täten myönnetään Pakko päästä pois SEAL OF APPROVAL. Suosittelemme lämpimästi kaikille, mutta erityisesti luontomatkailijoille!
Matkavideo ilmestynee jossain ensi kesän paikkeilla, koska 15 tuntia hd-videota ei kasaannu leffaksi ihan hetkessä, varsinkaan kun pitäisi ensin hankkia tietokone, jolla niitä voisi editoida.
Hyvän palautteen seurauksena kirjoittelen varmasti blogia myös tulevista reissuista. Kiitoksia kaikille lukijoille ja erityisesti kommentoijille!
- Jere
torstai 19. marraskuuta 2009
Etelä-Afrikka 12: Pahamaineisia kaupunkeja ja Tarzanismia
Johannesburg, Gauteng
17.11.
18.11.
Aktiviteettiin kuului vielä pieni lounas, jonka jälkeen lähdimme viemään pari paikan opasta kotiin. He asuivat matkan varrella muutaman kilometrin päässä ja kun vettäkin satoi oikein kunnolla, niin emme tietysti kieltäytyneet kuskaamasta. Pudotettuamme heidät mutaiselle maaseudulle jatkoimme kohti Nottingham Roadia ja sen turisti-infoa. Siellä oli vanha alkoholisoituneen oloinen ukko, joka mumisi itsekseen. Jonkin majapaikan hän kuitenkin sai meille mainittua, niin ajoimme sinne. Paikka oli 15 kilometriä takaisinpäin, keskellä ei mitään. Pienen sekoilun jälkeen saimme huoneen, joka oli ihan kelvollinen. B&B:n alueella oli piskuinen pubi, josta kuulemma saisi jotain ruokaa. Menimme sinne juomaan yhdet siiderit ja miettimään seuraavan päivän ohjelmaa. Siiderit tarjoili meille sama infopisteen ukko, sillä oli siis ollut oma lehmä ojassa. Pian kuitenkin Nigel ilmestyi paikalle. Kun aiemmin jokin mummo oli vain antanut huoneen avaimet meille, eikä edes kertonut mitä se maksaa, nyt oli paikan omistaja läsnä. Mummo oli ilmeisesti Nigelin äiti. Nigel ilmoitti, että illalliseksi olisi fish n’ chips ja se maksaisi 8,50 per henkilö. Englantilainen aamupala olisi 6 euroa. Kieltäydyimme molemmista, vaikka Nigel olikin oikein mukava heppu. Rupattelimme hänen kanssaan hetken ja kirosimme yhdessä englantilaista säätä. Ei ollut kiva kuulla, että oli ensimmäinen kerta 40 vuoteen, kun tähän vuodenaikaan on näin kylmää ja kosteaa. Yleensä lämpötila kuulemma kieppuu 35 asteen paikkeilla. Nyt oli siis jotain 15 astetta. Lähdimme ajamaan fish n‘ chipsejä pakoon Howickiin 20 kilometrin päähän, koska olimme päivällä huomanneet siellä Nando’s-pikaruokalan. Löysimme sieltä kuitenkin oikeankin ravintolan, josta saimme ihan kelvolliset ateriat ja valtavat palat juustokakkua halvalla. Olimme ainoat asiakkaat. Ajomatka pimeässä sateella oli raskas, mutta eipähän englantilainen upporasva painanut mahassa.
19.11.
Pikku koukeroiden kautta ajoimme n. 6 tunnissa Johannesburgiin, jossa majoituimme hyvämaineiseen Melvillen kaupunginosaan. Ville ajoi tullessamme Jo’burgiin ja kertoi, että hieman pelotti, mutta lähinnä erittäin kovan sateen takia. Vettä tuli niin, ettei kaistaviivoja näkynyt. Paikallisten keskinopeus hidastui ehkä 5 km/h verran jos sitäkään. Jotkin moottoritieliittymät aiheuttivat ruuhkautumista, mutta pärjäsimme kelpoisasti. B&B:n pitäjä oli aito oikea big mama, joka kovin pahoitteli, ettei hänellä ollut tarjota meille kuin pieni ja halpa huone. Eli juuri sopiva meille. Bonuksena vielä wlan ja aamupala sisältyy hintaan. Tilasimme intialaisesta kotiinkuljetuksella sapuskaa, joka tosin oli huonointa intialaista mitä olen koskaan saanut. Ei se silti pahaa ollut, mautonta vain. Paikallinen Gastronautti toimitti vähän päälle eurolla. Huomenna käymme apartheid-museossa ja suuntaamme sen jälkeen lentokentälle. Viimeinen raportti ja yhteenveto sitten Suomesta. Johannesburg kuittaa!
tiistai 17. marraskuuta 2009
Etelä-Afrikka 11: Vauhtia ja vaarallisia tilanteita
Southbroom, KwaZulu-Natal
16.11.Lähdimme köyhän aamupalan jälkeen kohti Oribi Gorgen luonnonsuojelualuetta ja siellä sijaitsevaa rotkokeinua. Ajoimme ensin luonnonsuojelualueelle, jossa herttainen brittiaksentilla puhuva mummeli selitti alueen nähtävyyksistä. Hän kertoi yhdestä lyhyestä kävelyreitistä, joka veisi vesiputoukselle. Päätimme tehdä sen, mutta vasta rotkokeinun jälkeen. Oli siis aika kauhulle. Ajoimme paikalle ja maksoimme sisäänpääsyn alueelle. Katselimme pari hyppyä ja tuijottelimme alas rotkoon, suhteellisen hurjalta näytti. Hetken pyörittyämme paikalla kävin maksamassa hypystä ja kävelin hyppypaikalle. Meinattiin teipata kakkoskamera mun käteen, mutta henkilökunta kertoi, että kastuisin ylöstulossa. Jätimme siis kameran pois, mikä jälkikäteen oli huono päätös, koska olisin saanut sen kyllä taskuun piiloon.
Valjaat puettiin päälle ylätasanteella ja minut komennettiin kiipeämään tikkaat alas hyppypaikalle. Siellä valjaat kiristettiin ja kiinnitettiin keinukoukkuun. Siinä vaiheessa tilanne alkoi todella pelottamaan, kun koukku roikkui tietysti raskaiden vaijereiden varassa, eli käytännössä kiskoi minua rotkoon. Avustaja roikkui selkäpuolellani ja jarrutin kengilläni, etten putoaisi ennenaikaisesti. Hän kertoi, että kun kuuluu 1,2,3, on hypättävä. No, nehän kuuluivat melkein heti, mikä oli hyvä, koska reunalla oli hirvittävää odotella. Sitten hyppäsin, tai minut työnnettiin alas. En oikein muista, koska pelko sumensi mieleni. Vapaapudotusta oli 75 metriä, mutta siitäkään en muista muuta kuin paniikin. Sydän hakkasi täysillä ja silmissä sumeni hiukan. Todella lyhyeltä tuntuneen ajan jälkeen keinuin rotkon pohjalla ihailemassa upeita maisemia. Minua alettiin hinata ylös ja aloin epäillä turvatoimia, kun hinausköysi pomppi ja paukkui. Myös työntekijöiden “ei se ny oo nii justiisa”-asenne ei oikein miellyttänyt. Siksipä en suositellut rotkokeinua Villelle, joka tosin oli jo monta päivää sitten ilmoittanut olevansa menemättä. Ylöshinauksen aikana tuulenpuuska ohjasi viereisen vesiputouksen päälleni ja kastuin aivan läpimäräksi. Kun pääsin irti koukusta ja sain kiivetä tikkaita takaisin ylös, olin onnellinen. En siitä, että uskalsin hypätä, vaan siitä, että olin elossa. Ajattelin rotkokeinun jännityksen olevan hyppäämisen pelkoa ja itsensä ylittämistä, mutta se olikin pelkoa turvatoimien luotettavuudesta. Ei hyvä. Periaatteessa suosittelen rotkokeinua, mutta en Afrikassa. Ehkäpä Uusi-Seelanti olisi sopiva paikka extreme-aktiviteeteille.
Tuosta tasanteelta, johon sinivihreä köysi menee, hyppäsin. Vesiputouksen vasemmalla puolella siis.
Rotkokeinun jälkeen katselimme alueen muut nähtävyydet, kuten riippusillan ja Shakan kiven. Shakan kivi on nykyään vain “overhanging rock” sen synkän historian vuoksi. Onneksi paikalle osui Johannesburgilainen eläkeläisporukka, joka tiesi paljon alueen historiasta. Eräs ukko, joka oli viimeksi käynyt siellä 58 vuotta sitten, kertoi kiven tarinan. Sen ympärillä zulut pitivät juhlia, ja kiveltä pakotettiin kävelemään rotkoon kaikki kuningas Shakan kanssa eri mieltä olleet. Ja ei, siihen aikaan ei tainnut olla rotkokeinua tai muutakaan köyttä. Pyörimme kiven luona hetken ja jatkoimme matkaa. Vaikka matkalla satoi, päätimme silti käydä kävelemässä lyhyen vesiputousreitin. Reitillä oli monenlaista pörriäistä ja kiemurtelijaa, jotka Ville halusi tallentaa kaikki kameralle. Siitä on tulossa hyönteistutkija! Vesiputous viidakon keskellä oli oikein mukava paikka rentoutua muutama minuutti, vaikka 20-senttiset tuhatjalkaiset hieman häiritsivätkin rauhaa. Takaisin tullessa eksyimme hieman, mutta onneksi eksyminen tapahtui melkein tien vieressä, niin löysimme helposti takaisin autolle. Ehdimme vielä South Coast Malliin hieman shoppailemaan ja syömään. Söimme italialaisessa upeasti sisustetussa Mafioso-ravintolassa hyvät pizzat ja erinomaiset juustokakut. Jälkiruuan yhteydessä tarjoiltiin ilmaiset brandyt. Ateria maksoi meiltä yhteensä 20 euroa juomineen. Ruuan jälkeen ajoimme pimeässä ja sateessa takaisin kämpille, jossa iloksemme huomasimme, että pyykkimme oli kerätty narulta sateelta turvaan. Aamulla lähdemme pikku shoppailukierroksen jälkeen kohti Pietermaritzburgia.
sunnuntai 15. marraskuuta 2009
Etelä-Afrikka 10: Valtameri ohoi!
13.11.
Lady Greyn hotellista lähdimme ilman aamupalaa ajamaan kohti rannikkoa. Pysähdyimme kuitenkin voileipäbaarissa ostamassa juusto-tomaatti-paahtoleivät. Ne sisälsivät koko päivän rasvantarpeen, mutta olivat kuitenkin ihan hyviä. Ajoimme Chintsa Westiin ja siellä reppureissaajapaikkaan, joka oli täynnä. Hölmöinä emme käyttäneet nettiä siellä, vaan lähdimme heti etsimään bed&breakfastiä Chintsa Eastistä. Sellainen kuitenkin löytyi nopeasti mukavan saksalaisnaisen luota. Menimme aikaisin nukkumaan pitkän ajomatkan jälkeen.
14.11.
Aamulla näin ikkunasta, että pihalla oli kani. Kun menin alakertaan, paikan pitäjä kertoi sen vain eräänä päivänä ilmestyneen pihalle ja jääneen asumaan. Se oli aika kesy, tuli jopa nuuhkimaan mun kättä. Söimme tuhdin saksalaisaamiaisen (johon kuului tietenkin müsliä), kuuntelimme ohjeita mihin paikkoihin jättää menemättä rannikolla ja ajoimme takaisin backpacker-mestaan nettiä käyttämään (lisäsin siellä edellisen blogitekstin). Sieltä lähdimme päristelemään rannikkoa pitkin eteenpäin Port St. Johnsiin, josta kuuleman mukaan pääsisi valaidenkatseluretkille. Kun saavuimme sinne, paikka vaikutti erittäin epäilyttävältä. Autoamme yritettiin pysäyttää, lapset kerjäsivät rahaa ja meitä mulkoiltiin vihaisesti. Kävimme backpacker-läävässä, mutta se oli Villenkin mielestä hirveä ja olisi silti maksanut 27 euroa yö. Siis kuulemma pahempi kuin vastaavat Intiassa, jotka maksavat ehkä 2,70 euroa yö. Siispä siirryimme eteenpäin. Seuraava kohde oli Lotus Lodge, 90 euroa, ei käy. Sitten Gecko Lodge, 40 euroa, ok. Valitettavasti sielläkään ei ollut pyykkäysmahdollisuutta, mutta jäimme silti yöksi. Ehdimme vielä kauppaan juuri ennen sulkeutumista. Kaupan ympäristössä pyöri todella epäilyttävän näköisiä tyyppejä. Onneksi saimme auton parkkiin poliisiauton viereen. Ensimmäistä kertaa Etelä-Afrikassa tunsimme itsemme uhatuiksi, niin epämiellyttävä väre paikassa oli. Ajattelimme, että jos koko Johannesburg on sellaista, sitä onkin syytä välttää. Vaikka Pretoriakin on suurkaupunki, siellä ei missään tullut vastaavaa oloa. Sen ja huonon sään takia päätimme jatkaa Port St. Johnsista eteenpäin heti seuraavana päivänä, vaikka valaat jäisivätkin näkemättä.
15.11.
Emme käyneet edes rannan kautta aamulla, vaan lähdimme välittömästi Port St. Johnsista kohti KwaZulu-Natalin provinssia leppoisampien mestojen toivossa. Maisema matkalla oli jo liian monta kertaa nähtyä, lohdutonta kumpuilevaa nummea savimajoineen ja ränsistyneine taloineen. Köyhää maaseutua siis. Ilmakin oli harmaa ja välillä tiputti vettä. Ville alkoi turhautua koko reissuun, kun emme olleet pitkään aikaan nähneet tai kokeneet mitään, vain istuneet autossa.
KwaZulu-Natalin rajan ylitys muutti kaiken. Puuttomat ruohonummet muuttuivat kertaheitolla subtrooppiseksi sademetsäksi, tien laatu parani, bensa-asemia ja kauppoja alkoi näkyä. Kaikki on apartheid-politiikan seurausta. Kun Eastern Capen provinssissa autoa lähestyivät kerjääjät, huumekauppiaat ja ryöstäjät, täällä eläkeläiset ajavat avo-Porscheilla ilman kattoa pimeälläkin ja morjestelevat meille. Kontrasti on järkyttävä, vaikka välissä on vain yksi joki. Muualta maailmasta vastaavaa voisi löytyä ehkä Koreoiden tai Haitin ja Dominikaanisen tasavallan rajalta (en ole käynyt kummallakaan). Majoituimme Southbroomin kaupunkiin, joka on todella sikarikkaiden aluetta. Täältä löytyi kuitenkin backpacker-mesta, jossa ei pelkästään ollut tilaa vaan se oli tyhjillään. Saimme laadukkaan huoneen, eikä hinta huimaa päätä (28€), varsinkin kun saimme pestä pyykit ilmaiseksi, aamulla saamme tehdä aamupalaa ilmaiseksi, netti sisältyy hintaan ja takapihalla on uima-allas. Hauska yksityiskohta keittiöstä oli, että leipää säilytetään mikrossa, koska se on ainoa kaappi, jota apinat eivät osaa avata. Ne ovat siis käyneet ryöstelemässä talossa sisällä! Tai siis käyvät edelleen, mutta eivät enää saa saaliikseen leipää.
Kävimme kävellen rannalla ja tsekkaamassa olisiki rannan italialainen rafla auki, ei ollut. Rannalla oli kuitenkin hyvä fiilis, aallot paiskoivat vettä oikein kunnolla ilmaan ja tuuli puhalsi kylmää ilmaa Antarktikselta. On tämä harmaa (mutta valoisa) 17 astetta kuitenkin parempi kuin Suomen harmaa ja pimeä 0. Ajoimme kaupungin toiseen päähän, myöskin rannalle, ja söimme siellä. Paikka oli hiukan nuhjuinen, mutta ruoka ihan hyvää. Takaisin tultuamme huomasin ilokseni, että wlan toimii (koska muistin ulkoa Soneran nimipalvelimen ip-osoitteen ;)
Lady Greyn hotellista lähdimme ilman aamupalaa ajamaan kohti rannikkoa. Pysähdyimme kuitenkin voileipäbaarissa ostamassa juusto-tomaatti-paahtoleivät. Ne sisälsivät koko päivän rasvantarpeen, mutta olivat kuitenkin ihan hyviä. Ajoimme Chintsa Westiin ja siellä reppureissaajapaikkaan, joka oli täynnä. Hölmöinä emme käyttäneet nettiä siellä, vaan lähdimme heti etsimään bed&breakfastiä Chintsa Eastistä. Sellainen kuitenkin löytyi nopeasti mukavan saksalaisnaisen luota. Menimme aikaisin nukkumaan pitkän ajomatkan jälkeen.
14.11.
15.11.
Emme käyneet edes rannan kautta aamulla, vaan lähdimme välittömästi Port St. Johnsista kohti KwaZulu-Natalin provinssia leppoisampien mestojen toivossa. Maisema matkalla oli jo liian monta kertaa nähtyä, lohdutonta kumpuilevaa nummea savimajoineen ja ränsistyneine taloineen. Köyhää maaseutua siis. Ilmakin oli harmaa ja välillä tiputti vettä. Ville alkoi turhautua koko reissuun, kun emme olleet pitkään aikaan nähneet tai kokeneet mitään, vain istuneet autossa.
KwaZulu-Natalin rajan ylitys muutti kaiken. Puuttomat ruohonummet muuttuivat kertaheitolla subtrooppiseksi sademetsäksi, tien laatu parani, bensa-asemia ja kauppoja alkoi näkyä. Kaikki on apartheid-politiikan seurausta. Kun Eastern Capen provinssissa autoa lähestyivät kerjääjät, huumekauppiaat ja ryöstäjät, täällä eläkeläiset ajavat avo-Porscheilla ilman kattoa pimeälläkin ja morjestelevat meille. Kontrasti on järkyttävä, vaikka välissä on vain yksi joki. Muualta maailmasta vastaavaa voisi löytyä ehkä Koreoiden tai Haitin ja Dominikaanisen tasavallan rajalta (en ole käynyt kummallakaan). Majoituimme Southbroomin kaupunkiin, joka on todella sikarikkaiden aluetta. Täältä löytyi kuitenkin backpacker-mesta, jossa ei pelkästään ollut tilaa vaan se oli tyhjillään. Saimme laadukkaan huoneen, eikä hinta huimaa päätä (28€), varsinkin kun saimme pestä pyykit ilmaiseksi, aamulla saamme tehdä aamupalaa ilmaiseksi, netti sisältyy hintaan ja takapihalla on uima-allas. Hauska yksityiskohta keittiöstä oli, että leipää säilytetään mikrossa, koska se on ainoa kaappi, jota apinat eivät osaa avata. Ne ovat siis käyneet ryöstelemässä talossa sisällä! Tai siis käyvät edelleen, mutta eivät enää saa saaliikseen leipää.
Kävimme kävellen rannalla ja tsekkaamassa olisiki rannan italialainen rafla auki, ei ollut. Rannalla oli kuitenkin hyvä fiilis, aallot paiskoivat vettä oikein kunnolla ilmaan ja tuuli puhalsi kylmää ilmaa Antarktikselta. On tämä harmaa (mutta valoisa) 17 astetta kuitenkin parempi kuin Suomen harmaa ja pimeä 0. Ajoimme kaupungin toiseen päähän, myöskin rannalle, ja söimme siellä. Paikka oli hiukan nuhjuinen, mutta ruoka ihan hyvää. Takaisin tultuamme huomasin ilokseni, että wlan toimii (koska muistin ulkoa Soneran nimipalvelimen ip-osoitteen ;)
lauantai 14. marraskuuta 2009
Etelä-Afrikka 9: Painajainen Lesothossa ja muita kertomuksia
Piiiitkän etsinnän jälkeen pääsimme nettiin, mutta täällä ei saa käyttää usbilaitteita eikä uploadata _mitään_. Käytän silti ja yritän uploadata. Julkaisen nämä tekstit ensin ja lisään kuvat vasta sitten. Eli jos kuvia ei näy, olen jäänyt kiinni luvattomasta uploadauksesta :)
9.11.
B&B:n jälkimmäinen B oli mahtava satsi ja sillä pääsi hyvin päivän alkuun. Lähdimme katsastamaan Blood Riverin taistelupaikan ja museon. Museossa meidät istutettiin heti tv:n ääreen katsomaan dokumentti taistelusta. Se oli hyvin informatiivinen ja meille selvisi myös paljon Voortrekkereiden eli boerien/buurien historiasta. Ei ne ollutkaan ihan niin kusipäistä sakkia kuin olimme luulleet. Zulut sen sijaan taisivat olla todella törkeää jengiä. Taistelun muistomerkiksi oli pystytetty metallisia karavaanivaunuja ja iso patsas. Itse rähinässä oli mukana siis 150 voortrekkeriä ja 650 avustajaa, jotka eivät taistelleet. Zulujen puolella oli n. 20000 impi-sotilasta. Lopputulos oli melkoinen ylijuoksu: 3 voortrekkeriä haavoittui ja ainakin 3000 zulua kuoli. Paikka oli oikein mielenkiintoinen, hyvä että tuli mentyä.
Museon pihalla hiukan pohdittiin Aku Ankasta tuttua lomakysymystä: “rannalle vai vuoristoon?” Pääsimme kuitenkin melko pian yksimielisyyteen, ja lähdimme kohti Drakensbergiä. Matkalla satoi ja ukkosti, mutta perillä onneksi paistoi aurinko. Majoituimme hostelliin, jonka pitäjä markkinoi meille maasturiretkeä Lesothoon todella aggressiivisesti. Emme pitäneet tyypin tyylistä, joten jätimme retken varaamatta. Lisäpainona päätökselle meillä on 50 euroa maksanut lupalappu viedä tuo Nissanin romu Lesothoon. Hostelli oli mahtavalla paikalla vuoriston kupeessa ja uima-allas, riippumattoja ynnä muuta mukavaa löytyi. Baarissa oli jopa poreallas! Joskus siellä voisi olla kovat bileet, tällä kertaa paikassa ei ollut meidän lisäksemme muita kuin yksi saksalais-sveitsiläinen pariskunta. Kuuntelimme muuten hostellin pitäjältä hiukan miten se äänsi näitä paikannimiä ja yritettiin sitten myöhemmin matkia. Ville osaa naksautusäänteitä jo kohtuullisesti (Ncome:n ‘c’ ja Xhosa:n ‘x’), multa luonnistuu vasta kieli poskessa lörrötys (en keksinyt parempaa sanaa kuvaamaan sitä), kuten Hluhluwe:n h-kirjaimet. Hassuja kieliä täällä, luulin kiinan olevan vaikeaa ääntää.
Illalla meininki olikin ihan toinen, baari oli täynnä väkeä ja porealtaassakin porukkaa löhöili. Juttelimme ruotsalaisten, norjalaisten, espanjalaisen, tanskalaisen ja hollantilaisen kanssa. Loppuillasta meillä oli porealtaassa syvälliset keskustelut tanskalaisen hepun kanssa politiikasta. Aiheita olivat mm. Swazimaan diktatuuri ja velkaantuneet maanviljelijät, tanskalaiset pilapiirrokset ja apartheid. Hän näytti meille paikan saunaa ja kysyi mitä mieltä suomalaiset saunamestarit olivat siitä. Saimme pilkata sitä avoimesti, sillä maksimissaan 65 asteeseen lämpiävä infrapunasauna oli säälittävä. Myös ulkoallas tuli testattua, mutta yöllä se oli hirvittävän kylmä. Kummallinen tanskalainen nukkui teltassa, vaikka telttapaikka maksoi saman kuin dormisänky eli 6 euroa. Teltassa kuulemma kukaan ei kuorsannut viereisessä sängyssä.
10.11.
Revittyäni Villen ylös sängystä tein checkoutin ja söimme maittavan aamiaisen. Lähdimme ajamaan kohti länttä ja Golden Gate Highlandsin kansallispuistoa. Näkymät matkalla ja itse puistossa olivat aivan mielettömiä. Pystysuoria seinämiä ja aavia ruohon peittämiä ylänköjä. Tuli mieleen Irlannin hienoimmat paikat, mutta korkeammilla vuorilla varustettuina. Teimme noin tunnin kävelyretken hienosti kaikuvaan solaan (Echo Ravine) ja jatkoimme sitten kohti Clarensia. Hetken pärrättyämme ympyrää kylän keskustassa menimme turistitoimistoon varaamaan majoitusta ja saimmekin huikeat kämpät sopuhintaan. Meillä oli molemmilla oma luksusyksiö, jossa on iso sänky ja kylppärissä poreallas plus muut mukavuudet. Varasimme myös mönkijäretken seuraavaksi aamuksi. Illalla pääsimme vihdoin pitämään aidon eteläafrikkalaisen braain eli grillijuhlat. Haimme teurastamosta pienet pihvit ja kebakot mieheen ja grillasimme ne pienellä horjuvalla kaasugrillillä. Höysteenä käytimme tölkkivihanneksia chilikastikkeessa. Se oli niin herkullista, että harkitsemme maahantuontia. Siis valmiiksi kypsennettyjä vihanneksia kylmänä suoraan purkista, eihän sellainen voi olla hyvää. Mutta olipahan vaan mahtavaa sapuskaa.
11.11.
Aamulla menimme mönkijäajelulle muinaisen oloisen ukon kanssa. Tyyppi oli kuitenkin oikein mukava ja kertoi mielenkiintoisia tarinoita alueen historiasta ja heimoista. Kameravertailu oli kovaa, kun äijä harrasti valokuvaamista ja sillä oli Panasonic kääntyvällä näytöllä. Itse ajelu oli hubaa päristelyä hienoissa maisemissa. Pärräilyn jälkeen suuntasimme kohti Lesothon vuoristoista kuningaskuntaa. Rajalla tuli hiukan arvottua, mutta leimat pamahtivat passeihin ja saimme jatkaa matkaa. Kiersimme pääkaupunki Maserun kokonaan ja ajoimme suoraan Malealeaan, jossa piti olla palkittu hotelli ja ponikeskus. Viimeisellä 10 kilometrin hiekkatieosuudella emme nähneet yhtään autoa, vain paimenia perinteiseen Basotho-heimon peittoon kääriytyneinä. Ajoimme läpi paratiisin porttien (Gates of Paradise Pass) syvälle vuoristoon, josta sitten löytyi piskuinen Malealean kylä. Menimme ainoaan hotelliin kysymään huonetta. Respan äijä rähjäsi meille siitä, ettei oltu soitettu etukäteen. Löysi meille kuitenkin jonkun mökin, jossa ei ollut vessaa eikä suihkua. Otimme sen kahdeksi yöksi. Mökin nähtyämme palasimme respaan vaihtamaan kaksi yötä yhdeksi. Kyseessä oli nimittäin aito afrikkalainen savimaja, ja vieläpä todella ankea sellainen. Ja kun sanon savimaja, tarkoitan paskamaja. Olimme aamulla mönkijä-äijältä kuulleet, että majat tehdään lehmänlannasta. Lantaseinissä oli mukavia koloja öttiäisiä varten ja olkikatto vasta houkutteleva olikin. Se oli tosin täynnä hämähäkinseittejä, joista toivoin (turhaan) olevan apua suojaamaan meitä hyönteisinvaasiolta. Poistin yhden ison, mustan ja karvaisen toukan mökistä. Illalla katselimme paikallisen bändin esityksen ja kävimme paikan ravintolassa syömässä sijainnin huomioon ottaen ihan kohtuullista ruokaa. Ruokaseura sen sijaan oli loistavaa: kolme paljon matkustanutta brittiä, joilla oli aito brittihuumorintaju. Olivat sen verran nuoria (eli alle 40), että tällä kertaa puheenaiheena ei ollut kuningatar.
Paskamajassamme oli “sähkö” eli yksi energiansäästölamppu, joka roikkui olkikaton läpi vedetystä johdostaan. Sähkö loppui klo 22. Suihkutimme Tuomiopäivän hyönteismyrkkyä ovenkarmeihin ja yritimme nukahtaa. Noin kello 23:30 heräsin rapinaan. Jokin keskikokoinen lentiäinen riehui ikkunan luona, joten en huolestunut. Osoitin lampulla ikkunan viereiseen seinään. Siinä kipitti muutama harmaa niveljalkainen, 1-3 cm pituisia. En huolestunut, mutta yritin murhata niitä paperitollolla. Olivat vikkeliä kuin torakat. Ville meinasi, että antaa niiden olla. Katselimme taskulampuilla kuitenkin vielä majan seinät läpi. Kun valokeila osui oveen, sen raosta tuli sisään viisisenttinen hämähäkki myrkkyväreihin koristautuneena. Se alkoi olla jo erittäin epätoivottava yövieras. Hyökkäsimme Tuomiolla, mutta se paskiainen ei edes suostunut kuolemaan. Ruiskutimme reilusti lisää, niin alkoi senkin meno hyytyä. Ville löysi sängystään sentin mittaisia niveljalkaisia, jotka läpikuultivat pimeässä. Jokin lentävä ökkö lensi naamaani. Katosta laskeutui parin sentin mittaisia hämähäkkejä seittiensä varassa. Myös minä löysin sängystäni niveljalkaisia. Ville läpsäisi reiteensä tuntemattomaksi jääneen hyönteisen, joka jätti ruskean limatahran jälkeensä. Mittamme alkoi olla täynnä ja pakenimme autoon, puhdistaen tarkasti peitot ja tyynyt, jotka otimme mukaan. Operaatio kesti noin 20 minuuttia. Laitoimme penkit makuuasentoon ja ryhdyimme takaikkunoiden kautta ihailemaan tähtitaivasta, joka sähköttömässä vuoristokylässä oli aivan mieletön. Ihan horisontissakin näkyi runsaasti tähtiä. Ötököistä vapaassa autossa pystyin nukahtamaan huonosta asennosta ja kylmyydestä huolimatta. Tähän väliin lienee hyvä mainita, että yö lantamajassa maksoi 24 euroa. Olimme positiivisesti yllättyneitä, että näinkin runsaan matkustamisen jälkeen ennätyksiä menee rikki. Malealea Lodge voitti ylivoimaisesti sekä kaikkien aikojen huonoimman majapaikan että huonoimman hinta-laatu-suhteen palkinnon. Lonely Planet suosittelee, Pakko päästä pois ei suosittele.
12.11.
Heräsin kuuden maissa, kun saksalaisporukka lähti safarirekalla rymistelemään. Selkä oli vähän jumissa, mutta muuten olo oli olosuhteisiin nähden melko hyvä. Kävimme hieman kummallisella aamupalalla ja lähdimme poniretkelle. Onneksi meille kuitenkin annettiin kunnon hevoset eikä poneja. Sain tamman, jolla oli tallilla varsa, joten se ei suostunut menemään eteenpäin. Oppaamme hiukan komensi sitä niin päästiin kuitenkin matkaan. Villen polle oli hirveän hidas, vaikka muuten tottelevainen. Noin tunnin jälkeen aloimme tottua hevosiin ja hevoset meihin, joten yhteistyö alkoi sujua. Aloimme myös arvostaa kulkupelejämme enemmän, kun jouduimme kulkemaan hirvittävää kivikkopolkua pitkin. Polku oli paikoin n. 20 cm kapea ja kulki rotkon reunalla. Mukava jännitys muuttui epämukavaksi peloksi. Pahimmista kohdista kuitenkin päästiin harvinaisen varmajalkaisten heppojen ansiosta hengissä, ja parin tunnin jälkeen olimme perillä vesiputouksella. Paikka oli komea, vettä tuli putouksesta alas oikein kunnon ryminällä. Huuhdoimme hiukan itseämme ja lähdimme takaisinpäin. Huokaisimme helpotuksesta, kun opas kertoi paluumatkan menevän eri reittiä. Ei sekään reitti mukava ollut (kivikkoa), mutta ei sentään kulkenut rotkon reunalla. Kun pääsimme takaisin kivikosta nurmikolle, päätin kokeilla laukkaamista. Se oli mahtavaa, mukavampaa kuin käynti, ei todellakaan sellaista kaoottista pomppimista mitä yleensä. Toisella avoimella paikalla otimme oppaan kanssa hiukan laukkakisaa. Ville jäi taakse kuvaamaan, vaikka pollensa olisi tietysti halunnut osallistua. Ketään ei varmaan yllätä, että hävisin kisan. Sain kuitenkin parhaan kohteliaisuuden, mitä voi koko ikänsä satulassa istuneelta basotholta saada: “You know how to ride.” Paluumatka kesti hieman vähemmän aikaa, joten kokonaisaika oli noin 4 tuntia. Satulat olivat sen verran hyviä, ettei meillä ollut muuta kuin polvet hieman kipeät. Hevosretkestä jäi todella hyvä mieli. Laukkaaminen oli hauskaa, maisemat mahtavia ja hevosia kohdeltiin Malealeassa oikein hyvin. Hoikkia ne olivat, mutta eivät nälkiintyneen laihoja, kuten joissain muissa todella köyhissä maissa. Retki maksoikin vain 18 euroa per henkilö.
Yhden aikaan pääsimme lähtemään Malealeasta ja päätimme häipyä samantien koko maasta. Otimme suunnaksi lounaan ja Tele Bridgen raja-aseman. Matkanteko eteni hirveän hitaasti, vaikka Lesothon päätiet olivatkin kohtuullisessa kunnossa. Lopussa jouduin ajamaan hiukan ylinopeutta, jotta ehtisimme kuudelta sulkeutuvasta rajasta vielä läpi. Kun leimat olivat passeissa, kello näytti 17:58. Ajoimme Sterkspruitiin, joka oli lähin kaupunki. Kammottava slummi, josta ei kylteistä huolimatta löytynyt etsittyä hotellia. Toinen nähty hotelli oli jo ulkoapäin puistattava. Jatkoimme matkaa kohti Lady Greytä, josta onneksi löytyi yösija ja ravintola. Saimme siirtomaa-aikaisen rakennuksen koko länsisiiven itsellemme 50 eurolla. Suihkua ei ollut, vain kylpyamme. Tunsimme itsemme yhtä aikaa cowboyksi ja siirtomaaherroiksi. Lavuaarin kylmä ja kuuma hana olivat puolen metrin päässä toisistaan. Söimme hotellin ravintolassa surkeaa (onko muunlaista?) brittiruokaa ja menimme nukkumaan.
9.11.
B&B:n jälkimmäinen B oli mahtava satsi ja sillä pääsi hyvin päivän alkuun. Lähdimme katsastamaan Blood Riverin taistelupaikan ja museon. Museossa meidät istutettiin heti tv:n ääreen katsomaan dokumentti taistelusta. Se oli hyvin informatiivinen ja meille selvisi myös paljon Voortrekkereiden eli boerien/buurien historiasta. Ei ne ollutkaan ihan niin kusipäistä sakkia kuin olimme luulleet. Zulut sen sijaan taisivat olla todella törkeää jengiä. Taistelun muistomerkiksi oli pystytetty metallisia karavaanivaunuja ja iso patsas. Itse rähinässä oli mukana siis 150 voortrekkeriä ja 650 avustajaa, jotka eivät taistelleet. Zulujen puolella oli n. 20000 impi-sotilasta. Lopputulos oli melkoinen ylijuoksu: 3 voortrekkeriä haavoittui ja ainakin 3000 zulua kuoli. Paikka oli oikein mielenkiintoinen, hyvä että tuli mentyä.
Museon pihalla hiukan pohdittiin Aku Ankasta tuttua lomakysymystä: “rannalle vai vuoristoon?” Pääsimme kuitenkin melko pian yksimielisyyteen, ja lähdimme kohti Drakensbergiä. Matkalla satoi ja ukkosti, mutta perillä onneksi paistoi aurinko. Majoituimme hostelliin, jonka pitäjä markkinoi meille maasturiretkeä Lesothoon todella aggressiivisesti. Emme pitäneet tyypin tyylistä, joten jätimme retken varaamatta. Lisäpainona päätökselle meillä on 50 euroa maksanut lupalappu viedä tuo Nissanin romu Lesothoon. Hostelli oli mahtavalla paikalla vuoriston kupeessa ja uima-allas, riippumattoja ynnä muuta mukavaa löytyi. Baarissa oli jopa poreallas! Joskus siellä voisi olla kovat bileet, tällä kertaa paikassa ei ollut meidän lisäksemme muita kuin yksi saksalais-sveitsiläinen pariskunta. Kuuntelimme muuten hostellin pitäjältä hiukan miten se äänsi näitä paikannimiä ja yritettiin sitten myöhemmin matkia. Ville osaa naksautusäänteitä jo kohtuullisesti (Ncome:n ‘c’ ja Xhosa:n ‘x’), multa luonnistuu vasta kieli poskessa lörrötys (en keksinyt parempaa sanaa kuvaamaan sitä), kuten Hluhluwe:n h-kirjaimet. Hassuja kieliä täällä, luulin kiinan olevan vaikeaa ääntää.
Illalla meininki olikin ihan toinen, baari oli täynnä väkeä ja porealtaassakin porukkaa löhöili. Juttelimme ruotsalaisten, norjalaisten, espanjalaisen, tanskalaisen ja hollantilaisen kanssa. Loppuillasta meillä oli porealtaassa syvälliset keskustelut tanskalaisen hepun kanssa politiikasta. Aiheita olivat mm. Swazimaan diktatuuri ja velkaantuneet maanviljelijät, tanskalaiset pilapiirrokset ja apartheid. Hän näytti meille paikan saunaa ja kysyi mitä mieltä suomalaiset saunamestarit olivat siitä. Saimme pilkata sitä avoimesti, sillä maksimissaan 65 asteeseen lämpiävä infrapunasauna oli säälittävä. Myös ulkoallas tuli testattua, mutta yöllä se oli hirvittävän kylmä. Kummallinen tanskalainen nukkui teltassa, vaikka telttapaikka maksoi saman kuin dormisänky eli 6 euroa. Teltassa kuulemma kukaan ei kuorsannut viereisessä sängyssä.
10.11.
Revittyäni Villen ylös sängystä tein checkoutin ja söimme maittavan aamiaisen. Lähdimme ajamaan kohti länttä ja Golden Gate Highlandsin kansallispuistoa. Näkymät matkalla ja itse puistossa olivat aivan mielettömiä. Pystysuoria seinämiä ja aavia ruohon peittämiä ylänköjä. Tuli mieleen Irlannin hienoimmat paikat, mutta korkeammilla vuorilla varustettuina. Teimme noin tunnin kävelyretken hienosti kaikuvaan solaan (Echo Ravine) ja jatkoimme sitten kohti Clarensia. Hetken pärrättyämme ympyrää kylän keskustassa menimme turistitoimistoon varaamaan majoitusta ja saimmekin huikeat kämpät sopuhintaan. Meillä oli molemmilla oma luksusyksiö, jossa on iso sänky ja kylppärissä poreallas plus muut mukavuudet. Varasimme myös mönkijäretken seuraavaksi aamuksi. Illalla pääsimme vihdoin pitämään aidon eteläafrikkalaisen braain eli grillijuhlat. Haimme teurastamosta pienet pihvit ja kebakot mieheen ja grillasimme ne pienellä horjuvalla kaasugrillillä. Höysteenä käytimme tölkkivihanneksia chilikastikkeessa. Se oli niin herkullista, että harkitsemme maahantuontia. Siis valmiiksi kypsennettyjä vihanneksia kylmänä suoraan purkista, eihän sellainen voi olla hyvää. Mutta olipahan vaan mahtavaa sapuskaa.
11.11.
Aamulla menimme mönkijäajelulle muinaisen oloisen ukon kanssa. Tyyppi oli kuitenkin oikein mukava ja kertoi mielenkiintoisia tarinoita alueen historiasta ja heimoista. Kameravertailu oli kovaa, kun äijä harrasti valokuvaamista ja sillä oli Panasonic kääntyvällä näytöllä. Itse ajelu oli hubaa päristelyä hienoissa maisemissa. Pärräilyn jälkeen suuntasimme kohti Lesothon vuoristoista kuningaskuntaa. Rajalla tuli hiukan arvottua, mutta leimat pamahtivat passeihin ja saimme jatkaa matkaa. Kiersimme pääkaupunki Maserun kokonaan ja ajoimme suoraan Malealeaan, jossa piti olla palkittu hotelli ja ponikeskus. Viimeisellä 10 kilometrin hiekkatieosuudella emme nähneet yhtään autoa, vain paimenia perinteiseen Basotho-heimon peittoon kääriytyneinä. Ajoimme läpi paratiisin porttien (Gates of Paradise Pass) syvälle vuoristoon, josta sitten löytyi piskuinen Malealean kylä. Menimme ainoaan hotelliin kysymään huonetta. Respan äijä rähjäsi meille siitä, ettei oltu soitettu etukäteen. Löysi meille kuitenkin jonkun mökin, jossa ei ollut vessaa eikä suihkua. Otimme sen kahdeksi yöksi. Mökin nähtyämme palasimme respaan vaihtamaan kaksi yötä yhdeksi. Kyseessä oli nimittäin aito afrikkalainen savimaja, ja vieläpä todella ankea sellainen. Ja kun sanon savimaja, tarkoitan paskamaja. Olimme aamulla mönkijä-äijältä kuulleet, että majat tehdään lehmänlannasta. Lantaseinissä oli mukavia koloja öttiäisiä varten ja olkikatto vasta houkutteleva olikin. Se oli tosin täynnä hämähäkinseittejä, joista toivoin (turhaan) olevan apua suojaamaan meitä hyönteisinvaasiolta. Poistin yhden ison, mustan ja karvaisen toukan mökistä. Illalla katselimme paikallisen bändin esityksen ja kävimme paikan ravintolassa syömässä sijainnin huomioon ottaen ihan kohtuullista ruokaa. Ruokaseura sen sijaan oli loistavaa: kolme paljon matkustanutta brittiä, joilla oli aito brittihuumorintaju. Olivat sen verran nuoria (eli alle 40), että tällä kertaa puheenaiheena ei ollut kuningatar.
Paskamajassamme oli “sähkö” eli yksi energiansäästölamppu, joka roikkui olkikaton läpi vedetystä johdostaan. Sähkö loppui klo 22. Suihkutimme Tuomiopäivän hyönteismyrkkyä ovenkarmeihin ja yritimme nukahtaa. Noin kello 23:30 heräsin rapinaan. Jokin keskikokoinen lentiäinen riehui ikkunan luona, joten en huolestunut. Osoitin lampulla ikkunan viereiseen seinään. Siinä kipitti muutama harmaa niveljalkainen, 1-3 cm pituisia. En huolestunut, mutta yritin murhata niitä paperitollolla. Olivat vikkeliä kuin torakat. Ville meinasi, että antaa niiden olla. Katselimme taskulampuilla kuitenkin vielä majan seinät läpi. Kun valokeila osui oveen, sen raosta tuli sisään viisisenttinen hämähäkki myrkkyväreihin koristautuneena. Se alkoi olla jo erittäin epätoivottava yövieras. Hyökkäsimme Tuomiolla, mutta se paskiainen ei edes suostunut kuolemaan. Ruiskutimme reilusti lisää, niin alkoi senkin meno hyytyä. Ville löysi sängystään sentin mittaisia niveljalkaisia, jotka läpikuultivat pimeässä. Jokin lentävä ökkö lensi naamaani. Katosta laskeutui parin sentin mittaisia hämähäkkejä seittiensä varassa. Myös minä löysin sängystäni niveljalkaisia. Ville läpsäisi reiteensä tuntemattomaksi jääneen hyönteisen, joka jätti ruskean limatahran jälkeensä. Mittamme alkoi olla täynnä ja pakenimme autoon, puhdistaen tarkasti peitot ja tyynyt, jotka otimme mukaan. Operaatio kesti noin 20 minuuttia. Laitoimme penkit makuuasentoon ja ryhdyimme takaikkunoiden kautta ihailemaan tähtitaivasta, joka sähköttömässä vuoristokylässä oli aivan mieletön. Ihan horisontissakin näkyi runsaasti tähtiä. Ötököistä vapaassa autossa pystyin nukahtamaan huonosta asennosta ja kylmyydestä huolimatta. Tähän väliin lienee hyvä mainita, että yö lantamajassa maksoi 24 euroa. Olimme positiivisesti yllättyneitä, että näinkin runsaan matkustamisen jälkeen ennätyksiä menee rikki. Malealea Lodge voitti ylivoimaisesti sekä kaikkien aikojen huonoimman majapaikan että huonoimman hinta-laatu-suhteen palkinnon. Lonely Planet suosittelee, Pakko päästä pois ei suosittele.
12.11.
Heräsin kuuden maissa, kun saksalaisporukka lähti safarirekalla rymistelemään. Selkä oli vähän jumissa, mutta muuten olo oli olosuhteisiin nähden melko hyvä. Kävimme hieman kummallisella aamupalalla ja lähdimme poniretkelle. Onneksi meille kuitenkin annettiin kunnon hevoset eikä poneja. Sain tamman, jolla oli tallilla varsa, joten se ei suostunut menemään eteenpäin. Oppaamme hiukan komensi sitä niin päästiin kuitenkin matkaan. Villen polle oli hirveän hidas, vaikka muuten tottelevainen. Noin tunnin jälkeen aloimme tottua hevosiin ja hevoset meihin, joten yhteistyö alkoi sujua. Aloimme myös arvostaa kulkupelejämme enemmän, kun jouduimme kulkemaan hirvittävää kivikkopolkua pitkin. Polku oli paikoin n. 20 cm kapea ja kulki rotkon reunalla. Mukava jännitys muuttui epämukavaksi peloksi. Pahimmista kohdista kuitenkin päästiin harvinaisen varmajalkaisten heppojen ansiosta hengissä, ja parin tunnin jälkeen olimme perillä vesiputouksella. Paikka oli komea, vettä tuli putouksesta alas oikein kunnon ryminällä. Huuhdoimme hiukan itseämme ja lähdimme takaisinpäin. Huokaisimme helpotuksesta, kun opas kertoi paluumatkan menevän eri reittiä. Ei sekään reitti mukava ollut (kivikkoa), mutta ei sentään kulkenut rotkon reunalla. Kun pääsimme takaisin kivikosta nurmikolle, päätin kokeilla laukkaamista. Se oli mahtavaa, mukavampaa kuin käynti, ei todellakaan sellaista kaoottista pomppimista mitä yleensä. Toisella avoimella paikalla otimme oppaan kanssa hiukan laukkakisaa. Ville jäi taakse kuvaamaan, vaikka pollensa olisi tietysti halunnut osallistua. Ketään ei varmaan yllätä, että hävisin kisan. Sain kuitenkin parhaan kohteliaisuuden, mitä voi koko ikänsä satulassa istuneelta basotholta saada: “You know how to ride.” Paluumatka kesti hieman vähemmän aikaa, joten kokonaisaika oli noin 4 tuntia. Satulat olivat sen verran hyviä, ettei meillä ollut muuta kuin polvet hieman kipeät. Hevosretkestä jäi todella hyvä mieli. Laukkaaminen oli hauskaa, maisemat mahtavia ja hevosia kohdeltiin Malealeassa oikein hyvin. Hoikkia ne olivat, mutta eivät nälkiintyneen laihoja, kuten joissain muissa todella köyhissä maissa. Retki maksoikin vain 18 euroa per henkilö.
Yhden aikaan pääsimme lähtemään Malealeasta ja päätimme häipyä samantien koko maasta. Otimme suunnaksi lounaan ja Tele Bridgen raja-aseman. Matkanteko eteni hirveän hitaasti, vaikka Lesothon päätiet olivatkin kohtuullisessa kunnossa. Lopussa jouduin ajamaan hiukan ylinopeutta, jotta ehtisimme kuudelta sulkeutuvasta rajasta vielä läpi. Kun leimat olivat passeissa, kello näytti 17:58. Ajoimme Sterkspruitiin, joka oli lähin kaupunki. Kammottava slummi, josta ei kylteistä huolimatta löytynyt etsittyä hotellia. Toinen nähty hotelli oli jo ulkoapäin puistattava. Jatkoimme matkaa kohti Lady Greytä, josta onneksi löytyi yösija ja ravintola. Saimme siirtomaa-aikaisen rakennuksen koko länsisiiven itsellemme 50 eurolla. Suihkua ei ollut, vain kylpyamme. Tunsimme itsemme yhtä aikaa cowboyksi ja siirtomaaherroiksi. Lavuaarin kylmä ja kuuma hana olivat puolen metrin päässä toisistaan. Söimme hotellin ravintolassa surkeaa (onko muunlaista?) brittiruokaa ja menimme nukkumaan.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)