Kakkosjakso linjoilla!

Haudi hou,

Teknisten ongelmien vuoksi (Villen winukka sekosi ja oli formatoitava) hieman viivästynyt jakso 2 on nyt saatavilla. Luvassa on seikkailua Krugerin kansallispuistossa ja sen ympäristössä, eli eläinten ystäville runsaasti silmäiltävää. Formaatti on edelleen sama 720p x264. Pidemmittä puheitta:

Lataa jakso 2 tästä.

Lähden maanantaina Yhdysvaltoihin kolmeksi viikoksi, joten kolmatta osaa sopii ruveta odottelemaan vasta kesäkuun loppupuolella. Yrittäkää malttaa siihen asti :)

Pakko päästä pois: Etelä-Afrikka - jakso 1 nyt saatavilla!

Terveisiä editointipöydän takaa!

Homma on nyt edennyt niin pitkälle, että on aika julkaista tuloksia. Päädyimme moniosaiseen ratkaisuun, koska hyvää materiaalia on kerta kaikkiaan niin paljon, että yhtenä videona se olisi liian pitkä ja raskas. Jaksoja tulee näillä näkymin neljä kappaletta ja ne ovat noin 30-40 minuutin pituisia kukin. Ensimmäinen jakso on saatavana ainoastaan 720p-teräväpiirtona x264-pakkauksella, joten jos koneesi ei jaksa pyörittää sitä, hommaa parempi ;)

Yksinkertainen soitto-ohjelma Windowsille on esim. VLC

Ja sitten itse asiaan, eli jakson voit ladata tästä.

Antoisia katseluhetkiä!


Toinen jakso on jo melkein valmis, joten sen voi odottaa ilmestyvän vielä tässä kuussa. Palautetta tai toiveita (videoformaatti tms.) voi lähettää esimerkiksi kommentoimalla tähän blogiin. Kaikki jaksot tullaan luultavasti julkaisemaan lopuksi blu-rayllä fullhd-tarkkuudella, ekstroin ja kommenttiraidoin höystettynä, mutta siihen vaiheeseen menee nyt vielä tovi.

Etelä-Afrikkavideon traileri valmis!

Hou hou hou,

Joulupukki kantoi mulle kotiin uuden tietokoneen hiukan etuajassa, joten pääsin vihdoin editoimaan! Tässäpä kiusaksenne tulevan suurteoksen traileri: HYVÄÄ JOULUA :)

Alan työstää varsinaista leffaa piakkoin ja sen voi odottaa olevan valmis maalis-huhtikuun tienoilla, ellei mitään ylitsepääsemättömiä vaikeuksia ilmene.

- El Editorr

Etelä-Afrikka 13: Apartheid ja yhteenveto

Päivää harmaasta Suomesta!

Johannesburgin B&B:ssä pakkailimme tavaroita hitaasti ja lähdimme siten vasta yhdentoista maissa kohti apartheid-museota. Museota lähimmässä kaupunginosassa liikennevalot eivät toimineet. Liikenne kulki silti uskomattoman hyvin. Risteyksistä mentiin siinä järjestyksessä, missä oli tultukin. Eli Amerikasta tuttu 4-way-stop on käytössä, kun robot ei toimi. Pienen eksyilyn jälkeen museo löytyi. Portti oli kuitenkin kiinni ja sen takana vartija ilmoitti, ettei museoon nyt pääse, koska sähköt ovat poikki. Ilmeisesti öinen myrsky oli rikkonut sähkölinjoja. Kun olimme lähdössä pois parkkipaikalta, huomasin portin avautuvan ja valot sisällä rakennuksessa. Sähköt palasivat ja pääsimme museoon.

Heti alku oli mielenkiintoinen, koska sisäänpääsyportti oli jaoteltu valkoisiin ja ei-valkoisiin. Lyhyt osasto esitteli apartheid-ajan henkilökortteja. Sen jälkeen jouduimme kävelemään koko suuren rakennuksen toiseen päähän ulkokautta ja meinasimme jäätyä. Lämpötila oli jossain 10 asteen paikkeilla, mutta tuntui vieläkin kylmemmältä tuulen ja sateen takia. Rakennuksen toisessa päässä oli tilapäisnäyttely Nelson Mandelasta, joka ei ollut kovinkaan kiinnostava. Varsinainen apartheid-museo oli kyllä kiehtova ja samalla myös vähän järkyttävä. En ollut ennen tiennyt, että apartheid-hallitus teloitti ja vangitutti myös valkoisia, jotka olivat eri mieltä. Väärien puolueiden jäseniä metsästettiin ympäri Afrikkaa. Koko maa oli myös ollut kaaoksen partaalla vuosina 1991-1994, kun apartheid lakkautettiin. Lienee paljolti Mandelan ansiota, ettei pahemmin käynyt. Joka tapauksessa noina kolmena vuotena väkivaltaisuuksissa kuoli enemmän ihmisiä kuin koko apartheidin aikana. Ensimmäiset demokraattiset vaalit Etelä-Afrikassa pidettiin siis vuonna 1994. Siitä on todella vähän aikaa, pitkälle on tultu. Museon jälkeen kävimme ostoskeskuksessa syömässä ja kiirehdimme lentokentälle. Vuokra-auton vastaanottaja ei huomannut takaluukkumodifikaatiotamme.

Yhteenvedossa turvallisuustilanteesta olisin voinut kehua myös Johannesburgia mainettaan paremmaksi, ellen olisi jutellut paluulennolla erään suomalaisen paljon matkanneen kanssa. Hän kertoi samassa firmassa työskennelleestä tyypistä, joka oli vastustellut ryöstöä Jo'burgissa. Oli tapettu siihen paikkaan. Toinen tarina oli hänen tutuistaan, jotka asuivat Jo'burgissa muutaman vuoden. Heillä oli eräänä päivänä braai tulilla takapihalla, kun jengi tuli sisään konepistoolien kanssa ja ilmoitti, että pysytte siinä, kun tyhjennämme talonne. Olivat vain miettineet, että uskaltaakohan juoda kaljaa, kun taloa tyhjennetään. Yhteensä heidän taloonsa oli murtauduttu kolme kertaa. En siis oikein hyvällä omatunnolla voi sanoa Johannesburgia turvalliseksi, vaikkei meille yhtä kusetusyritystä lukuun ottamatta käynytkään mitään. Muuten Etelä-Afrikka tuntui kyllä turvalliselta, vain muutamat pikkukaupungit Eastern Capessa olivat epäilyttäviä.

Reissu meni kokonaisuudessaan hyvin, vaikka säätiloissa olisikin ollut reilusti parannettavaa. Niille vaan ei mahda mitään. Aika loppui pahasti kesken, mutta niin nyt käy melkein joka reissulla. Meidän molempien mielestä ehdoton kohokohta oli Krugerin kansallispuisto. Villieläinten bongailu oli todella hauskaa puuhaa. Aktiviteettipärinä eli pienkoneella lentely, Tarzanin leikkiminen ja quad-rällästys olivat myös hienoja toki. Rotkokeinu ei. Eteläisestä Afrikasta jäi vielä paljon nähtävää seuraaville reissuille: Okavangon suisto Botswanassa, Kalahari, Kapkaupunki viinialueineen, iSimangalison vesistöt, Namibia...

Hintataso oli keskiluokkaa eli huomattavasti halvempi kuin Eurooppa, mutta ei kuitenkaan lähelläkään Aasiaa. Bensalitra 70 sentin paikkeilla, ravintolaruoka kahdelle viineineen 20-30 euroa, majoitus 25-50 euroa (Krugerissa 70), viinipullo 3-5 euroa. Meidän kokonaisbudjettimme per henkilö jäi 2000 euron alle, tarkka summa selviää luottokorttilaskuista.

Etelä-Afrikalle täten myönnetään Pakko päästä pois SEAL OF APPROVAL. Suosittelemme lämpimästi kaikille, mutta erityisesti luontomatkailijoille!

Matkavideo ilmestynee jossain ensi kesän paikkeilla, koska 15 tuntia hd-videota ei kasaannu leffaksi ihan hetkessä, varsinkaan kun pitäisi ensin hankkia tietokone, jolla niitä voisi editoida.

Hyvän palautteen seurauksena kirjoittelen varmasti blogia myös tulevista reissuista. Kiitoksia kaikille lukijoille ja erityisesti kommentoijille!

- Jere

Etelä-Afrikka 12: Pahamaineisia kaupunkeja ja Tarzanismia

Johannesburg, Gauteng

17.11.

Puolenpäivän maissa pitkien yöunien, pakkaamisen ja muiden säätöjen jälkeen suuntasimme krokotiilifarmille tekemään hieman tuliaisostoksia. Itse krokoja emme nähneet, koska sille osastolle olisi maksanut. Kävimme myös ostoskeskuksessa tankkaamassa pullovettä ja energiajuomaa. Sitten suuntasimme kohti Durbania intialaisen ruuan perässä. Durbanissa on nimittäin maailman suurin Intian ulkopuolinen intialaispopulaatio. Valitettavasti se näkyi myös liikenteessä. Törkeitä eteen kiilaamisia, röyhkeitä ylinopeuksia tietyöalueella, tööttiin nojaamista, ei tilaa kaistaa vaihtaville… Pääsimme kuitenkin ehjin pellein hostellille, josta löytyi mukava huone. Heti kirjauduttuamme sisään lähdimme käymään rannalla, joka on parin kilometrin päässä. Pysäköimme valtavan kasinon pihalle, ja rannalle päästäksemme piti kävellä tietysti kasinon läpi. Itse ranta oli ihan jees, vaikkakin tuuli kylmästi. Durbanhan on maailman vaarallisin turistikohde, ainakin erään epäluotettavan lähteen mukaan. Tuolla rannalla se ei näkynyt mitenkään. Siellä ihmiset ulkoiluttivat koiriaan ja lapsiaan, eikä mitään epäilyttävää toimintaa näkynyt. Oikein leppoisa paikka. Hostellin isäntä kertoi meille kyllä alueista, joilla ei ole turvallista kävellä, eli sama meininki kuin Panama Cityssäkin. Niiltä kun pysyy poissa niin hyvin pärjää. Kun ranta oli nähty, ajoimme takaisin hostellille ja lähdimme kävelemään läheiseen intialaiseen ravintolaan. Vaikka muita kävelijöitä oli varsin vähän, emme tunteneet oloamme turvattomiksi. Sapuska oli odotetun loistavaa. Erityisesti annos, jossa oli perunaa, munakoisoa ja taikuutta. Niin hyvää se oli, ja halpaa!

18.11.

Ville soitti aamulla Karkloof Canopy Toursiin ja varasi meille puunlatvaseikkailun. Ajomatka oli puolitoista tuntia, joten lähdimme heti valumaan sinnepäin. Ajattelimme löytävämme matkalla majoituksen Howickin kylästä, mutta infopisteen kaveri ei oikein osannut mitään siellä. Siispä suuntasimme suoraan Canopy Toursin mestoille ja päätimme etsiä yösijan jälkeenpäin. Turvatoimet olivat heti alusta lähtien aivan eri luokkaa kuin rotkokeinussa. Meille esiteltiin jokainen vaijeri ja kerrottiin sen lujuus. Kun valjaat oli puettu päälle, kiipesimme nelivetopickupin lavalle. Meidät kuskattiin lähtöpaikalle, jossa teimme ensimmäisen lyhyen harjoitteluliu’un. Homma vaikutti hauskalta, joten menimme “point of no return”-pisteestä eteenpäin. Meillä oli kaksi opasta, jotka olivat kyllä asiantuntevia, mutta pelleilivät koko ajan. Menivät liu’uista aina täysillä, joskus takaperin ym. Mukavia tyyppejä. Korkein liuku meni muistaakseni n. 30 metrin korkeudessa puiden yläpuolella ja pisin oli 180 metriä. Oli hienoa viipottaa Tarzanina puiden välistä hurjalla vauhdilla. Valitettavan äkkiä hauskuus loppui, sillä liukuja oli vain 7. Lopussa oli mutainen kävelypolku sademetsässä, josta sain napattua nätin purokuvan.

Aktiviteettiin kuului vielä pieni lounas, jonka jälkeen lähdimme viemään pari paikan opasta kotiin. He asuivat matkan varrella muutaman kilometrin päässä ja kun vettäkin satoi oikein kunnolla, niin emme tietysti kieltäytyneet kuskaamasta. Pudotettuamme heidät mutaiselle maaseudulle jatkoimme kohti Nottingham Roadia ja sen turisti-infoa. Siellä oli vanha alkoholisoituneen oloinen ukko, joka mumisi itsekseen. Jonkin majapaikan hän kuitenkin sai meille mainittua, niin ajoimme sinne. Paikka oli 15 kilometriä takaisinpäin, keskellä ei mitään. Pienen sekoilun jälkeen saimme huoneen, joka oli ihan kelvollinen. B&B:n alueella oli piskuinen pubi, josta kuulemma saisi jotain ruokaa. Menimme sinne juomaan yhdet siiderit ja miettimään seuraavan päivän ohjelmaa. Siiderit tarjoili meille sama infopisteen ukko, sillä oli siis ollut oma lehmä ojassa. Pian kuitenkin Nigel ilmestyi paikalle. Kun aiemmin jokin mummo oli vain antanut huoneen avaimet meille, eikä edes kertonut mitä se maksaa, nyt oli paikan omistaja läsnä. Mummo oli ilmeisesti Nigelin äiti. Nigel ilmoitti, että illalliseksi olisi fish n’ chips ja se maksaisi 8,50 per henkilö. Englantilainen aamupala olisi 6 euroa. Kieltäydyimme molemmista, vaikka Nigel olikin oikein mukava heppu. Rupattelimme hänen kanssaan hetken ja kirosimme yhdessä englantilaista säätä. Ei ollut kiva kuulla, että oli ensimmäinen kerta 40 vuoteen, kun tähän vuodenaikaan on näin kylmää ja kosteaa. Yleensä lämpötila kuulemma kieppuu 35 asteen paikkeilla. Nyt oli siis jotain 15 astetta. Lähdimme ajamaan fish n‘ chipsejä pakoon Howickiin 20 kilometrin päähän, koska olimme päivällä huomanneet siellä Nando’s-pikaruokalan. Löysimme sieltä kuitenkin oikeankin ravintolan, josta saimme ihan kelvolliset ateriat ja valtavat palat juustokakkua halvalla. Olimme ainoat asiakkaat. Ajomatka pimeässä sateella oli raskas, mutta eipähän englantilainen upporasva painanut mahassa.

19.11.

Pikku koukeroiden kautta ajoimme n. 6 tunnissa Johannesburgiin, jossa majoituimme hyvämaineiseen Melvillen kaupunginosaan. Ville ajoi tullessamme Jo’burgiin ja kertoi, että hieman pelotti, mutta lähinnä erittäin kovan sateen takia. Vettä tuli niin, ettei kaistaviivoja näkynyt. Paikallisten keskinopeus hidastui ehkä 5 km/h verran jos sitäkään. Jotkin moottoritieliittymät aiheuttivat ruuhkautumista, mutta pärjäsimme kelpoisasti. B&B:n pitäjä oli aito oikea big mama, joka kovin pahoitteli, ettei hänellä ollut tarjota meille kuin pieni ja halpa huone. Eli juuri sopiva meille. Bonuksena vielä wlan ja aamupala sisältyy hintaan. Tilasimme intialaisesta kotiinkuljetuksella sapuskaa, joka tosin oli huonointa intialaista mitä olen koskaan saanut. Ei se silti pahaa ollut, mautonta vain. Paikallinen Gastronautti toimitti vähän päälle eurolla. Huomenna käymme apartheid-museossa ja suuntaamme sen jälkeen lentokentälle. Viimeinen raportti ja yhteenveto sitten Suomesta. Johannesburg kuittaa!

Etelä-Afrikka 11: Vauhtia ja vaarallisia tilanteita

Southbroom, KwaZulu-Natal

16.11.

Lähdimme köyhän aamupalan jälkeen kohti Oribi Gorgen luonnonsuojelualuetta ja siellä sijaitsevaa rotkokeinua. Ajoimme ensin luonnonsuojelualueelle, jossa herttainen brittiaksentilla puhuva mummeli selitti alueen nähtävyyksistä. Hän kertoi yhdestä lyhyestä kävelyreitistä, joka veisi vesiputoukselle. Päätimme tehdä sen, mutta vasta rotkokeinun jälkeen. Oli siis aika kauhulle. Ajoimme paikalle ja maksoimme sisäänpääsyn alueelle. Katselimme pari hyppyä ja tuijottelimme alas rotkoon, suhteellisen hurjalta näytti. Hetken pyörittyämme paikalla kävin maksamassa hypystä ja kävelin hyppypaikalle. Meinattiin teipata kakkoskamera mun käteen, mutta henkilökunta kertoi, että kastuisin ylöstulossa. Jätimme siis kameran pois, mikä jälkikäteen oli huono päätös, koska olisin saanut sen kyllä taskuun piiloon.

Valjaat puettiin päälle ylätasanteella ja minut komennettiin kiipeämään tikkaat alas hyppypaikalle. Siellä valjaat kiristettiin ja kiinnitettiin keinukoukkuun. Siinä vaiheessa tilanne alkoi todella pelottamaan, kun koukku roikkui tietysti raskaiden vaijereiden varassa, eli käytännössä kiskoi minua rotkoon. Avustaja roikkui selkäpuolellani ja jarrutin kengilläni, etten putoaisi ennenaikaisesti. Hän kertoi, että kun kuuluu 1,2,3, on hypättävä. No, nehän kuuluivat melkein heti, mikä oli hyvä, koska reunalla oli hirvittävää odotella. Sitten hyppäsin, tai minut työnnettiin alas. En oikein muista, koska pelko sumensi mieleni. Vapaapudotusta oli 75 metriä, mutta siitäkään en muista muuta kuin paniikin. Sydän hakkasi täysillä ja silmissä sumeni hiukan. Todella lyhyeltä tuntuneen ajan jälkeen keinuin rotkon pohjalla ihailemassa upeita maisemia. Minua alettiin hinata ylös ja aloin epäillä turvatoimia, kun hinausköysi pomppi ja paukkui. Myös työntekijöiden “ei se ny oo nii justiisa”-asenne ei oikein miellyttänyt. Siksipä en suositellut rotkokeinua Villelle, joka tosin oli jo monta päivää sitten ilmoittanut olevansa menemättä. Ylöshinauksen aikana tuulenpuuska ohjasi viereisen vesiputouksen päälleni ja kastuin aivan läpimäräksi. Kun pääsin irti koukusta ja sain kiivetä tikkaita takaisin ylös, olin onnellinen. En siitä, että uskalsin hypätä, vaan siitä, että olin elossa. Ajattelin rotkokeinun jännityksen olevan hyppäämisen pelkoa ja itsensä ylittämistä, mutta se olikin pelkoa turvatoimien luotettavuudesta. Ei hyvä. Periaatteessa suosittelen rotkokeinua, mutta en Afrikassa. Ehkäpä Uusi-Seelanti olisi sopiva paikka extreme-aktiviteeteille.

Tuosta tasanteelta, johon sinivihreä köysi menee, hyppäsin. Vesiputouksen vasemmalla puolella siis.

Rotkokeinun jälkeen katselimme alueen muut nähtävyydet, kuten riippusillan ja Shakan kiven. Shakan kivi on nykyään vain “overhanging rock” sen synkän historian vuoksi. Onneksi paikalle osui Johannesburgilainen eläkeläisporukka, joka tiesi paljon alueen historiasta. Eräs ukko, joka oli viimeksi käynyt siellä 58 vuotta sitten, kertoi kiven tarinan. Sen ympärillä zulut pitivät juhlia, ja kiveltä pakotettiin kävelemään rotkoon kaikki kuningas Shakan kanssa eri mieltä olleet. Ja ei, siihen aikaan ei tainnut olla rotkokeinua tai muutakaan köyttä. Pyörimme kiven luona hetken ja jatkoimme matkaa. Vaikka matkalla satoi, päätimme silti käydä kävelemässä lyhyen vesiputousreitin. Reitillä oli monenlaista pörriäistä ja kiemurtelijaa, jotka Ville halusi tallentaa kaikki kameralle. Siitä on tulossa hyönteistutkija! Vesiputous viidakon keskellä oli oikein mukava paikka rentoutua muutama minuutti, vaikka 20-senttiset tuhatjalkaiset hieman häiritsivätkin rauhaa. Takaisin tullessa eksyimme hieman, mutta onneksi eksyminen tapahtui melkein tien vieressä, niin löysimme helposti takaisin autolle. Ehdimme vielä South Coast Malliin hieman shoppailemaan ja syömään. Söimme italialaisessa upeasti sisustetussa Mafioso-ravintolassa hyvät pizzat ja erinomaiset juustokakut. Jälkiruuan yhteydessä tarjoiltiin ilmaiset brandyt. Ateria maksoi meiltä yhteensä 20 euroa juomineen. Ruuan jälkeen ajoimme pimeässä ja sateessa takaisin kämpille, jossa iloksemme huomasimme, että pyykkimme oli kerätty narulta sateelta turvaan. Aamulla lähdemme pikku shoppailukierroksen jälkeen kohti Pietermaritzburgia.

Etelä-Afrikka 10: Valtameri ohoi!

13.11.

Lady Greyn hotellista lähdimme ilman aamupalaa ajamaan kohti rannikkoa. Pysähdyimme kuitenkin voileipäbaarissa ostamassa juusto-tomaatti-paahtoleivät. Ne sisälsivät koko päivän rasvantarpeen, mutta olivat kuitenkin ihan hyviä. Ajoimme Chintsa Westiin ja siellä reppureissaajapaikkaan, joka oli täynnä. Hölmöinä emme käyttäneet nettiä siellä, vaan lähdimme heti etsimään bed&breakfastiä Chintsa Eastistä. Sellainen kuitenkin löytyi nopeasti mukavan saksalaisnaisen luota. Menimme aikaisin nukkumaan pitkän ajomatkan jälkeen.

14.11.

Aamulla näin ikkunasta, että pihalla oli kani. Kun menin alakertaan, paikan pitäjä kertoi sen vain eräänä päivänä ilmestyneen pihalle ja jääneen asumaan. Se oli aika kesy, tuli jopa nuuhkimaan mun kättä. Söimme tuhdin saksalaisaamiaisen (johon kuului tietenkin müsliä), kuuntelimme ohjeita mihin paikkoihin jättää menemättä rannikolla ja ajoimme takaisin backpacker-mestaan nettiä käyttämään (lisäsin siellä edellisen blogitekstin). Sieltä lähdimme päristelemään rannikkoa pitkin eteenpäin Port St. Johnsiin, josta kuuleman mukaan pääsisi valaidenkatseluretkille. Kun saavuimme sinne, paikka vaikutti erittäin epäilyttävältä. Autoamme yritettiin pysäyttää, lapset kerjäsivät rahaa ja meitä mulkoiltiin vihaisesti. Kävimme backpacker-läävässä, mutta se oli Villenkin mielestä hirveä ja olisi silti maksanut 27 euroa yö. Siis kuulemma pahempi kuin vastaavat Intiassa, jotka maksavat ehkä 2,70 euroa yö. Siispä siirryimme eteenpäin. Seuraava kohde oli Lotus Lodge, 90 euroa, ei käy. Sitten Gecko Lodge, 40 euroa, ok. Valitettavasti sielläkään ei ollut pyykkäysmahdollisuutta, mutta jäimme silti yöksi. Ehdimme vielä kauppaan juuri ennen sulkeutumista. Kaupan ympäristössä pyöri todella epäilyttävän näköisiä tyyppejä. Onneksi saimme auton parkkiin poliisiauton viereen. Ensimmäistä kertaa Etelä-Afrikassa tunsimme itsemme uhatuiksi, niin epämiellyttävä väre paikassa oli. Ajattelimme, että jos koko Johannesburg on sellaista, sitä onkin syytä välttää. Vaikka Pretoriakin on suurkaupunki, siellä ei missään tullut vastaavaa oloa. Sen ja huonon sään takia päätimme jatkaa Port St. Johnsista eteenpäin heti seuraavana päivänä, vaikka valaat jäisivätkin näkemättä.

15.11.

Emme käyneet edes rannan kautta aamulla, vaan lähdimme välittömästi Port St. Johnsista kohti KwaZulu-Natalin provinssia leppoisampien mestojen toivossa. Maisema matkalla oli jo liian monta kertaa nähtyä, lohdutonta kumpuilevaa nummea savimajoineen ja ränsistyneine taloineen. Köyhää maaseutua siis. Ilmakin oli harmaa ja välillä tiputti vettä. Ville alkoi turhautua koko reissuun, kun emme olleet pitkään aikaan nähneet tai kokeneet mitään, vain istuneet autossa.

KwaZulu-Natalin rajan ylitys muutti kaiken. Puuttomat ruohonummet muuttuivat kertaheitolla subtrooppiseksi sademetsäksi, tien laatu parani, bensa-asemia ja kauppoja alkoi näkyä. Kaikki on apartheid-politiikan seurausta. Kun Eastern Capen provinssissa autoa lähestyivät kerjääjät, huumekauppiaat ja ryöstäjät, täällä eläkeläiset ajavat avo-Porscheilla ilman kattoa pimeälläkin ja morjestelevat meille. Kontrasti on järkyttävä, vaikka välissä on vain yksi joki. Muualta maailmasta vastaavaa voisi löytyä ehkä Koreoiden tai Haitin ja Dominikaanisen tasavallan rajalta (en ole käynyt kummallakaan). Majoituimme Southbroomin kaupunkiin, joka on todella sikarikkaiden aluetta. Täältä löytyi kuitenkin backpacker-mesta, jossa ei pelkästään ollut tilaa vaan se oli tyhjillään. Saimme laadukkaan huoneen, eikä hinta huimaa päätä (28€), varsinkin kun saimme pestä pyykit ilmaiseksi, aamulla saamme tehdä aamupalaa ilmaiseksi, netti sisältyy hintaan ja takapihalla on uima-allas. Hauska yksityiskohta keittiöstä oli, että leipää säilytetään mikrossa, koska se on ainoa kaappi, jota apinat eivät osaa avata. Ne ovat siis käyneet ryöstelemässä talossa sisällä! Tai siis käyvät edelleen, mutta eivät enää saa saaliikseen leipää.

Kävimme kävellen rannalla ja tsekkaamassa olisiki rannan italialainen rafla auki, ei ollut. Rannalla oli kuitenkin hyvä fiilis, aallot paiskoivat vettä oikein kunnolla ilmaan ja tuuli puhalsi kylmää ilmaa Antarktikselta. On tämä harmaa (mutta valoisa) 17 astetta kuitenkin parempi kuin Suomen harmaa ja pimeä 0. Ajoimme kaupungin toiseen päähän, myöskin rannalle, ja söimme siellä. Paikka oli hiukan nuhjuinen, mutta ruoka ihan hyvää. Takaisin tultuamme huomasin ilokseni, että wlan toimii (koska muistin ulkoa Soneran nimipalvelimen ip-osoitteen ;)