Etelä-Afrikka 6: Kruger, päivä 1

2.11.

Heräsimme hillittömän aikaisin (04:30), jotta ehtisimme kansallispuistoon yöeläinten vielä ollessa hereillä. Lyhyiden yöunien jälkeen aamupalan laittoon kului kuitenkin paljon aikaa. Myös paksu sumu hidasti matkantekoa, joten olimme vasta klo 7 puiston portilla. Ostimme 180 euron hintaisen (hinta oli noussut edellisenä päivänä 15 eurolla, grr!) Wild Cardin, jolla me molemmat pääsemme kaikkiin Etelä-Afrikan ja Swazimaan kansallispuistoihin vuoden ajan.

Kruger osoittautui heti maineensa veroiseksi, kun muutaman minuutin ajon jälkeen bongattiin impalalauma melkein tien vierestä. Homma vain parani, kun käännyimme päätieltä pois töyssyiselle hiekkatielle, joka oli kauttaaltaan myöhemmin kohtaloksemme koituneilla nimismiehen kiharoilla. Impaloita alkoi näkyä niin paljon, ettemme enää viitsineet edes hidastaa niiden kohdalla. Näimme myös muutaman norsun ja kuduja (Afrikan vastine porolle), joiden savulihaa Ville söi viime perjantaina. Poikkesimme hiekkatieltä leopardihavainnon toivossa vielä pienemmälle tielle, joka heitti parin kilometrin lenkin kiipeilevälle kissalle sopivien kallioiden ympäri. Kissapedon sijaan näimme vain yhden steenbokin, joka on 50 cm korkea pikkuantilooppi. Se patsasteli kalliolla pitkään, joten saimme hyvän tilaisuuden optimoida kuvauskalusto safariolosuhteisiin.

Kun pääsimme Pretoriuskopin leiriin hiekkatien päässä, auto oli hajonnut kriittisestä paikasta. Kiinnike, jolla takaluukku lukitaan auton takaosaan kiinni, oli irronnut tärinän takia. Lisäksi kiinnikkeen vastakappale oli pudonnut peltien sisään, josta sitä ei saa ulos purkamatta autoa rälläkällä. Sinänsä asia ei olisi ollut niin vakava, mutta keskuslukitus ei suostunut lukitsemaan ovia, koska takaluukkua ei saanut kunnolla kiinni. Menimme Pretoriuskopin matkamuistomyymälään etsimään superliimaa, jolla voisimme tehdä hätäkorjauksen. Suureksi yllätykseksi kaupassa oli kuin olikin superliimaa, jonka kestoksi luvattiin 5000 paunaa ja kuivumisajaksi 3 sekuntia. Paskapuhetta molemmat, luonnollisesti. Raaputimme pinnat karheiksi, teimme liimauksen ja annoimme liiman kuivua 5 minuuttia. Se oli vielä ihan vetelää. Jatkoimme kuivattelua puoli tuntia, minkä jälkeen kiinnike ei enää irronnut heiluttelemalla. Oli aika kokeilla takaluukun sulkemista. Ville sulki luukun niin varovasti kuin vain on mahdollista, ja silti liimaus petti. Päätimme etsiytyä autokorjaamoon. Lähin oli Hazyviewssa 25 kilometrin päässä puiston ulkopuolella. Toinen vaihtoehto oli Skukuzan leiri 50 kilometrin päässä, mutta puiston sisällä. Valitsimme jälkimmäisen, koska matkalla voisimme jatkaa bongailua. Valinta osoittautui hyväksi, sillä näimme villisikoja, sarvikuonoja, gnuita, seeproja ja kirahvin sekä paljon tuntemattomia lintuja ja muita elukoita. Kirahvin näkeminen oli päivän kohokohta, sillä se oli niin suuri ja tuli aivan lähelle. Suorastaan poseerasi meille!

Skukuzan autokorjaamossa meininki oli samanlaista kuin Suomen vastaavissa, eli palvelua ei saatu lainkaan. Äijä vain tuli pikaisesti vilkaisemaan ongelmaa ja levitti kätensä. Kävimme Skukuzassa vielä syömässä upporasvassa paistettuja kasvismöykkyjä ja ranskalaisia. Ravintolan katosta roikkui valkosilmäisiä lepakoita ja ruokaamme kärkkyi poikkeuksellisen aggressiiviset linnut. Parempiakin ravintolakokemuksia on siis ollut. Ruokailun jälkeen kello oli jo paljon, joten päätimme lähteä takaisin kohti Mount Shebaa. Vähän Krugerin ulkopuolella näimme ostoskeskuksen, josta menimme etsimään väliaikaisratkaisua takakonttiongelmaan. Rautakaupan palvelu osoittautui mahtavaksi afrikkalaiseksi kulttuurielämykseksi. Myyjät osasivat vain muutaman sanan englantia, mutta ongelma saatiin hyvin kuvailtua. Ajoin auton rautakaupan oven eteen, kun Ville kierteli myyjien kanssa kauppaa ympäri sopivia ruuveja ja pultteja etsimässä. Pian auton ympärille kerääntyi iso porukka ihmettelemään ja pohtimaan ratkaisua ongelmaamme. Kun elekielellä selitin heille, että vastakappale oli pudonnut auton peltien sisään, pari kaveria alkoi repiä puskuria ja rekisterikilpeä irti. Onnistuimme kuitenkin hillitsemään heitä näyttämällä elekielellä, ettei peltien väliin pääsisi käsiksi, vaikka puskuri revittäisiinkin irti. Pian pari rautakaupan myyjää tuli poran kanssa ulos. He aikoivat porata kiinnikkeiden reikiä isommiksi, koska sopivaa jousimutteria ei löytynyt. Vastustin asiaa, koska vuokra-auton peltien poraaminen ei vaikuttanut hyvältä idealta. Myyjien pomokin tuli paikalle hillitsemään porauspuuhia ja kieltämään meitä tippaamasta myyjiä, koska hän maksoi heille kuulemma ihan kelvollista tuntipalkkaa. Lopulta porausvaihtoehtoon kuitenkin päädyttiin, koska parempaakaan ratkaisua ei keksitty.

Yhteenvetona olimme siis afrikkalaisen kauppakeskuksen parkkipaikalla, jossa parinkymmenen katsojan seuratessa rautakaupan myyjät porasivat vuokra-autoomme reikiä. Kuitenkin loppu hyvin, kaikki hyvin, sillä uudet ruuvit pitivät takaluukun kiinni paremmin kuin alkuperäiset! Lisäksi takaluukun muoviosa peittää hyvin uudet kiinnikkeet, joten tuskin jäämme kiinni pikku modifikaatiostamme. Paluumatkalla Mount Shebaan oli vuorilla järjettömän paksu sumu, en ole varmaan koskaan nähnyt mitään vastaavaa. Nopeusrajoitus oli 120, mutta yli 30 km/h ei mitenkään voinut ajaa. Näkyvyys oli korkeintaan 5 metriä. Pääsimme kuitenkin kahdeksaksi perille, joten ehdimme vielä hotellin ravintolaan halvalle illalliselle. Tähän mennessä reissun parhaan päivän jälkeen uni maistui harvinaisen makoisalle.

3.11.

Tänään pidettiin vihdoin todellinen lepopäivä kuvia ja videoita selaillen ja karsien. Kävimme kuitenkin lyhyellä kävelyretkellä hotellin viereisellä vuorella näköalapaikkaa katsomassa. Komeat oli näkymät lievästä sumusta huolimatta. Huomenna suunnitelmissa rotkokeinu!

Etelä-Afrikka 5: Kylmän ja kostean, löysin mä Britannian

Olen pahoillani, joudun käyttämään hotellin respan konetta, jossa on maailman hitain ja pätkivin yhteys, IE ja viruksia. Katsotaan saanko mitenkään kuvia nyt mukaan...

30.10.

Päivä oli melko tapahtumaköyhä, kunnes käännyimme Mount Shebaa kohti johtavalle tielle. Tie oli paikoin niin huonossa kunnossa (=mutavelliä), että maksiminopeus oli 5 km/h. Myös sää oli meitä vastaan, tuuli ja vihmoi. Lämpömittaria meillä ei ole, mutta arvelen lämpötilan olleen 10-15 asteen paikkeilla. Kun vihdoin saavuimme Mount Shebaan, yllätys oli melkoinen. Neljän tähden hotelli keskellä ei yhtään mitään. Respan täti kohteliaasti ilmoitti, että mikäli haluamme syödä hotellin ravintolassa illallista, tulee meidän vaihtaa vaatteet. Sananmukaisesti se meni näin: “Haluan ilmaista, että ravintolassamme on dresscode, joka on kuitenkin casual, mutta noissa teidän vaatteissanne sinne ei ole mitään asiaa.” Ilmoituksen jälkeen saimme avaimen mökkiimme, joka onkin melkoinen. Se on rakennettu vuoren rinteelle ja parvekkeelta on huikea näköala, josta ei sumun läpi nähnyt mitään. Tässä on jopa autokatos! Meillä on myös oma palvelija, joka tekee kaiken paitsi kokkaa (pesee jopa auton pyydettäessä). Mökkiin oli valmiiksi tuotu torakkamyrkkyä, mikä enteili pahaa. Viiden ruokalajin illallisen (11€, ei paha!) ja hyvän eteläafrikkalaisen siiderin jälkeen kun palasimme mökkiin, sen olivat valloittaneet vähän torakan näköiset pienemmät kuoriaiset. Makuuhuoneen katossa niitä oli kahdeksan ja olohuoneessa ehkä kolme. Oli aika aloittaa lahtajaiset. Ville käytti jälleen taitavasti ilmastointiteippiä ja rakensi aikakauslehdestä murhavälineen. Krematoimme takassa (joita on 2) kaikki potentiaalisesti yöllä naamalle putoavat hyönteispaskiaiset. Yöllä Villeä tuli kylppärin kokolattiamatolla(!) vastaan ihka oikea torakka, jee! Myrkylle tuli heti käyttöä. Kyseinen torakka kykeni kuitenkin post mortem häiritsemään yöuniamme. Aamulla oli mökissä antarktisen kylmä, kuten brittien suosimissa paikoissa kuuluukin olla. Emme silti alistuneet karvapeitteisten kuumavesipullojen käyttöön, triplahuopa riitti. Käyttövesi lämpiää luonnollisesti kaasulla ja mökkikohtaisesti. Lämmintä vettä riittää suihkussa, joten ei ole aihetta valittaa.

Meiän mökki

31.10.

Respassa eräs englantilainen rouva vakuutteli meille, että viikon sisällä aurinko vielä paistaa, joten emme jääneet Mount Sheballe tekemään kävelyretkiä. Sen sijaan suuntasimme Blyde River Canyoniin, joka on maailman kolmanneksi suurin kanjoni. Matkalla poikkesimme näköalapaikalle, josta ei kuitenkaan nähnyt yhtään mitään, koska sumu oli niin paksu. Siellä ollut lyhyt sademetsäkävely oli kuitenkin hieno. Saimme uusia ystäviäkin, kun suostuimme valokuvaussessioon opiskelijaporukan kanssa. Blyde Riverille vievä tie oli mahtava, joskin erittäin epäafrikkalainen. Ympärillä kasvoi havupuita ja puuttomat alueet näyttivät skotlantilaisilta nummilta. Itse kanjoni ei ollut kovinkaan kummoinen, mutta ihan nätti paikka. Sielläkin saimme uuden ystävän, korkeanpaikankammoisen rastamanin. Löysimme hänet konttamaasta kanjonin yli vievää siltaa pitkin. Mies kirkui kuin apinat, joita myös oli paikan päällä. Jututimme kaveria hetken ja lopulta hän rohkaistui menemään sillan yli (juosten). Paluumatkalla poikkesimme Sparissa hakemassa illallistarvikkeita. Kokkailut sujuivat… no sanotaan syömäkelpoisesti.

Korkeanpaikankammoinen rastaman

1.11.

Tämän piti olla lepopäivä, vaan toisin kävi. Aloitimme aamun kyllä rennosti itsetehdyllä aamupalalla, mutta puolenpäivän maissa lähdimme kävelyretkelle. Luulimme sen olevan leppoisat viisi-kuusi kilometriä kukkuloilla. Se olikin raastavaa kivien ja puunrunkojen yli pomppimista tiheässä viidakossa. Näkymät olivat toki hienoja, mahdottoman vehreää kasvustoa ja pystysuoria kallioseinämiä. Polun päässä oli vesiputous, jossa pidimme lyhyen pique-nique-tauon ja lähdimme takaisin hotellille. Yllättäen hommaan olikin kulunut reilut 5 tuntia. Illalla istuskeltiin hotellin baarissa brittieläkeläisten kanssa. Puhuivat Rhodesiasta, kuningattaresta ja muistelivat vanhoja hyviä aikoja. Huomenna on tarkoitus tehdä päiväretki Krügerin kansallispuistoon.

Sain näköjään kuviakin lisättyä, jee! Ehkä uskallan toistekin käyttää tätä romua.

Etelä-Afrikka 4: Gepardeja ja villikoiria

Iltaa!

Aamupäivä meni arvonnan ja koomailun merkeissä, kun väsyneinä yritimme päättää mitä tehdä tänään. Kahdentoista paikkeilla tulimme päätökseen lähteä De Wildtin gepardikeskukseen. Ville soitti sinne upouudella prepaid-liittymällään ja varasi meille kierroksen. Ehdimme selvittää myös strutsifarmikierroksen hinnan, 150€ per turpa eli ei kiinnostanut. De Wildt oli n. 40 km Pretoriasta ja saavuimme sinne hyvissä ajoin. Kierroksen alussa gepardinkesyttäjä toi erään koulutetun urosgepardin näytille ja 15€ ekstraa maksaneet saivat käydä silittämässä ja otattamassa valokuvan itsestään. Tiedän, että se kuulostaa hirveältä turistimeiningiltä, mutta iso ja hoikka kissa tuntui nauttivan tilanteesta (kehräsi niin, että pyötä tärisi) ja rahat menevät gepardien suojeluun. Siitä lähdettiin ikivanhalla maastokuormurilla kiertelemään tiluksia. Kuulimme paljon mielenkiintoista faktaa ei pelkästään gepardeista, vaan myös villikoirista (jotka ovat lähempänä susia kuin koiria). Näimme strutseja, korppikotkia, villikissoja, hyeenoja ja gepardin pentuja (jotka valitettavasti olivat sateelta suojassa). Vaikka eläimet olivatkin aidatulla alueella, paikka oli silti hieno kokemus ja oli mukava saada tietää, että lajien suojelun eteen tehdään täällä kovasti töitä.

Villikoirat ovat pahasti uhanalaisia

Ei ihan tavallinen hyeena

Gepardipaikan jälkeen ajoimme jälleen Brooklyniin syömään ja häpeämään samalla kertaa. Menimme nimittäin Lonely Planetin suosittelemaan thairavintolaan syömään, ja siellä oli kaikilla puvut päällä. Meillä oli shortsit, t-paidat ja pahalta haisevat sandaalit. Bonuksena mulla oli hiukset aivan sekaisin, koska olin koko päivän käyttänyt hattua. No, täysin mahoin ja ehjin nahoin siitä selvittiin silti. Huomenna on 100% ajopäivä, kun ajamme n. 400 km itään kohti Pilgrim’s Restiä, jonka läheltä meillä on hotelli varattuna viikoksi. Netin toiminnasta siellä ei ole mitään hajua, joten en voi luvata mitään ajankohtaa seuraavalle tekstille.

- Jere & Mille (tuollaista kirjoitusasua emme olekaan ennen nähneet!)

Etelä-Afrikka 3: Varusteiden täydennystä ja toimintamuseo

Pretoria, 28.10.2009

Goeiemôre!

Kello oli aamulla soimassa 07:00, mutta enhän mä nyt siihen aikaan päässyt ylös, Villestä puhumattakaan. Herättyämme säädettiin itsellemme uusi huone tästä samasta guesthousesta vielä kahdeksi yöksi. Nyt on kylppärissäkin ovi, mutta valitettavasti se kylppäri on käytävän toisella puolella ja huone on todella pieni. Ajettiin säätöjen jälkeen tuossa lähellä olevaan kauppakeskukseen ostoslistan kanssa: hammastikkuja, hammastahnaa, tiekartasto, hyttysmyrkkyä, pullovettä (hanavesi on juomakelpoista mutta todella pahanmakuista), adapteri ja prepaid-liittymä. Perusmarketista löytyi kaikki paitsi hyttysmyrkky, joka löytyi viereisestä kosmetiikka-apteekista. Tehokasta!

Haluttiin vain hyttyskarkoitetta eikä Lopullista Tuomiota(tm) koko hyttyskunnalle

Ostosten jälkeen lähdettiin tutkimaan ihmiskunnan kehtoa interaktiiviseen Cradle of Humankind –museoon. Vähättelen, jos sanon että kokemus oli mielenkiintoinen. Siellä oli mm. kummitusjunan tyylinen veneajelu, jonka aikana saimme kokea miten alkuihmiset joutuivat altistumaan elementeille. Vettä tuli niskaan ja tuulikone puhalsi. Yksi osuus meni jopa pakastimen läpi! Museossa oli myös Villeä kovasti kiehtonut evoluutiofossiiliosasto (eli käärmeitä, joilla oli lonkkaluut ja hampaallisia lintuja ym.)

Museon takapihalta aukeni savanninäkymä

Pääsin vihdoin kokeilemaan zoom-objektiiviakin, ei ollut helppoa ei

Siellä vierähti tovi jos toinenkin esi-isiin tutustuessa, joten olikin jo aika palata Pretoriaan. Ville päätti kokeilla nurinkurista ajamista ja hyvinhän se sujui. Matkalla nähtiin valtavia slummeja ja bongasin strutseja ja kaksi sarvikuonoa! Olivat kyllä aidan takana, siinä missä Suomessa on hirviaitoja niin täällä on vähän kovemman luokan sarvikuonoaitoja. Jouduimme taas ajamaan pimeällä Pretorian keskustassa, mutta ei se tuntunut missään vaiheessa uhkaavalta. Rauhallinen kaupunki. Toki pidämme silti auton ovet aina lukossa.

Pretoria by night

Etelä-Afrikka 2: Ajokoulu Afrikan tyyliin Pretoriassa

Goeienaand!

Pretoria, 27.10.2009

Matkaan lähdettiin tavalliseen tapaamme aikataulusta myöhässä, koska piti kuvata vielä Villen luona muutama klippi. Lentokentälle mentäessä oli vähällä ettei autosta loppunut polttoaine (Ennen bensa-asemaa se oli ainakin 5 kilometrin ajan näyttänyt, että 10km jäljellä). Check-in yms. meni muuten ihan normaalisti, paitsi mun hattu meinas jäädä turvatarkastukseen. Frankfurtin lennolla oli yllättävän hyvää tomaattipastaa ruokana. Frankfurtissa petyin hieman ku näin meiän koneen, Boeing 747 eli ahtaat jalkatilat eikä mitään viihde-elektroniikkaa. Edes bisnesluokka ei näyttänyt kovinkaan hääppöiseltä. 10 tunnin lento kului kuitenkin sujuvasti koisatessa. Havaitsin, että saan ikkunapaikalla nukuttua, mutta en muualla. Ville nuokkuu nyt ihan missä vaan ni oli hyvä diili et sain ikkunapaikan.

Laukut saatiin heti hihnalta ja passintarkastus oli ripeä toimitus, leima vaan viuhu. Mitään tullilappujakaan ei tarvinnu täyttää. Ville vaihtoi rahanvaihtopisteessä eurot randeiksi ja siitä käveltiin autonvuokraustoimistoon. Thriftyllä oli jotain systeemivikaa niin jouduttiin odottamaan jonkin aikaa. Tätä pahoiteltiin kovasti. Palvelu oli ystävällistä, mutta hieman jäi kusetuksen maku, koska lopullinen hinta oli n. 150€ enemmän kuin netistä saadussa varauspaperissa. Siihen kuitenkin sisältyi 2 kuljettajaa, lupa viedä auto Lesothoon (50€) ja third party liability –vakuutus, joten ei valitettu. Päätettiin siinä vaiheessa, ettei tähän reissuun yritetä änkeä Swazimaata tai Namibiaa, koska niihinkin olisi ollut tuo 50 euron maksu, eikä meillä oikein aikakaan riitä.

Sovittiin, että mä ajan aluksi (koska mulla oli kokemusta vääränpuoleisella ratilla ajamisesta) ja Ville käyttelee navigaattoria. Yllätyin, miten helppoa vaihteiden vaihtaminen vasurilla oli, kolmeen ekaan vaihtoon piti vielä keskittyä tosissaan, mutta sen jälkeen sujui jo luonnollisesti. Pyyhkijöillä vilkuttaminenkaan ei nyt ollut ongelma, koska tuossa meidän komeassa Nissan Tiidassa onkin vilkku vasemmalla. Lentokentältä Pretoriaan ajaminen oli odotetun helppoa: exit-kylttejä seuraten päädyttiin suoraan Pretoriaan vievälle moottoritielle. Siinä vaiheessa navigaattorikin löysi satelliitit ja osasi ohjata meidät Threebees guesthouseen. Ulkopuoli vaikutti todella korealta, eikä aulakaan pettänyt. Juuri sellaista tummaa sisustusta kuin jostain safarimajoituksesta. Meidät otti vastaan puhelias hollantilainen, joka muutti tänne 3 vuotta sitten ja pitää kahta guesthousea Pretorian laitamilla. Kovasti kehui Etelä-Afrikkaa ja sanoi, ettei koskaan aio palata Eurooppaan. Kävi ilmi myöskin, ettei Kapkaupunkiin kuulemma kannata ajaa, 20h tylsää autiomaata. Sen seurauksena otimme Kapkaupungin pois pakollisten nähtävyyksien listaltamme. Voi silti olla, että ajelemme rannikkoa pitkin sinne asti.

Huone on todella siisti ja hieno, mutta ikäviä miinuksia tuo parisänky (vain yksi iso peitto!) ja kylpyhuoneen oven puute. Oven tilalla on vain tuommoinen sermi. Pikku torkkujen ja elpymisen jälkeen lähdettiin Brooklyniin, joka on Hatfieldin ohella Pretorian shoppailukaupunginosa. Kävimme ensiksi syömässä intialaisessa, jossa tarjoilija oli ehkä hieman liiankin ystävällinen. Antoi mm. vinkkejä miten isketään afrikaans-naisia (brandy-kolalla tai Black Labelilla) ja käski sitten koota iso porukka ja tuoda kaikki sinne syömään. Myyntimiehiä selkeästi. Suomesta hän tiesi ainoastaan Nokian (ja nyt meidät). Syömisen jälkeen Brooklyn oli hiljentynyt ja pimentynyt, eivätkä kaupat olleet enää auki. Siispä lähdimme takaisin hotellille.

Kaikki edellinen tapahtui siis eilen, tänään on ollut jo uudet seikkailut, mutta lukuisten teknisten ongelmien takia niistä ei ole vielä blogitekstiä. Yritän saada sen huomenna nettiin. Goeienag!

Etelä-Afrikka 1: Alustavat suunnitelmat tehty, kuvausvarusteet hankittu.

Ankeaa syyspäivää.

Countdown näyttää 10 päivää ja 2 tuntia, joten on aika listata tehtyjä suunnitelmia, joita on onneksi vain vähän. Lennot ovat siis Lufthansalla Frankfurtin kautta Johannesburgiin ja ne hankittiin jo toukokuussa tarjouskampanjasta. Kuten näissä reissuissa yleensäkin, hinta oli varsin alhainen 449€ (menopaluu per henkilö). Saavumme Johannesburgiin aamulla 27.10. ja vuokra-auto (VW Polo tai vastaava) on varattu heti lentokentältä koko matkan ajaksi. Myös ensimmäinen hotelliyö Pretoriassa on varattu etukäteen, koska maahantulopapereissa sitä kysytään melko usein. Yölennon jälkeen on yleensä mukava ottaa pikku päiväunet (esim. 19 tuntia). Johannesburgin kaupunki ajateltiin skipata kokonaan sen äärimmäisen rikollisen maineen ja kaoottisen liikenteen vuoksi. Siellä käymistä kuitenkin harkitaan matkan viimeisille päiville.

Pretoriasta suunnataan ensin pohjoiseen tutkimaan Limpopon osavaltiota pariksi päiväksi, minkä jälkeen meillä on varattuna viikoksi RCI:n mesta Pilgrim's Restistä. Siitä on n. 100 km Krügerin kansallispuistoon ja alueella on muutakin aktiviteettipärinää (kuten karmiva rotkokeinu), joten tekemistä pitäisi riittää helposti viikoksi. Siihen loppuukin suunniteltu osuus ja alkaa kunnon roadtrip. Kapkaupunki olisi kiva nähdä ja jossain rennossa biitsimestassa käydä löhöilemässä, mutta nekään eivät ole pakollisia. Tie olkoon auki!

Kuvausvarusteiden lista on hirvittävä, matkalla sitten huomaa tuliko rohmuttua liikaa.

Videokamera: Canon Legria HF S10 (1080i50 @ 24 Mbps)
Raynox DCR-730 0,7x laajakulmakonversiolinssi
Raynox DCR-2025PRO 2,2x telekonversiolinssi
Manfrotto 241 imukuppikiinnike ja siihen sopiva Manfrotto 155 kuulapää
Kenko PRO1Digital ympyräpolarisaatiosuodin
Hoya PRO1Digital suojasuodin
Rode VideoMic mikrofoni
Verbatim 16GB Class 6 SDHC-muistikortti
BP-827 lisäakku videokameraan
Hoya step-down 58mm-52mm sovitinrengas laajakulmalinssin kiinnittämiseen
Haman halpa ja kevyt jalusta
Kuvausreppu

Stillkamera: Canon EOS 1000D
Canon EF S 18-55mm objektiivi
Canon EF 75-300mm objektiivi
A-Data 8GB Class 6 SDHC-muistikortti
2x Tiffen UV-suotimia

Läppäri 80GB kovalevyllä ja 80GB iPod mukana tuomassa lisätallennustilaa.

Harkinnassa vielä ottaa mukaan vanha Sony Handycam DCR-HC96e (jolla kuvattiin Japanissa ja Panamassa), koska siinä on nightvision-yökuvaus ja langaton mikrofoni. Se olisi ehkä kuitenkin liikaa. Näillä mennään. Näyttää siltä, että tästä(kään) matkasta ei ole tulossa likimainkaan lomaa. Valmista videota katsellessaan voi sitten kuvitella olleensa lomalla :)

- Suunnitteluosasto

Johdanto

Pakko päästä pois on kahden serkuksen yhteisen matkailu- eli travellausinnostuksen seurauksena syntynyt kokoelma tekstiä, kuvia ja ennen kaikkea suosittuja videoita.

Pakko päästä pois -tarina alkoi jo toukokuussa 2005, mutta taipuu vasta nyt blogimuotoon. Tämä blogi on varsinaisesti suunniteltu seuraavaa eli jo viidettä ppp-reissua varten. Edellisten matkakertomusten sähköpostilista alkoi venyä niin pitkäksi, että päädyimme Etelä-Afrikan kohdalla tiedottamaan matkan kulusta tällä tavalla. Jokaisella eeppisellä teoksella on kuitenkin alkunsa, joten on aloitettava sieltä. Yli neljä vuotta myöhemmin muistot eivät ole enää kuin eiliseltä, mutta uskon saavani välitettyä hyvän kuvan aiemmista matkoista, ovathan alkuperäiset sähköpostit kirjoituspohjinani. Antoisia lukuhetkiä!