Arabia 5: Masirah

Menehtyneen pallokalan tappava tervehdys!

10.11.
Yöllä tuli jälleen hiukan kylmä ja tyynyn puute häiritsi nukkumista. Lähdimme kuitenkin reippaasti liikkeelle. Muutaman kilometrin pituisen arvonnan jälkeen päätimme suunnata kohti Masirahin saarta, vaikka olimme jo aiemmin päättäneet jättää käymättä siellä. Matkalla Ville lähti seikkailemaan dyyneille ja tutkimaan fossiloitunutta hiekkaa? Mulla oli hiukan tylsää, joten lähdin sooloilemaan offroadille. Onnistuin tietysti jäämään kiinni hiekkaan emmekä saaneet autoa irti puolen tunnin lapioimisen jälkeenkään. Sillä aikaa ohi oli ajanut jo neljä paikallista autoa, joista jokainen tarjosi apua. Suomalaistahan ei tartte auttaa, joten kieltäydyimme. Viidennen auton tarjoaman avun hyväksyimme. Neljä miestä hyppäsi ulos maasturista. Jokaisen kanssa paiskattiin kättä ja huudeltiin al salaam alaykum. Englantia eivät puhuneet, mutta yhteistyöllä auto oli pian irti. Sen jälkeen käteltiin taas jokaista ja huudeltiin ma’an salaama. Aavikon ikiaikaiset auttamisperiaatteet ovat selvästi edelleen voimissaan.

Auton irroittamiseen meni sen verran aikaa, ettemme ihan ehtineet lautalle. Piti odottaa seuraavaa, mutta puolitoista tuntia meni rattoisasti erikoisten kuormien lastausta seuratessa. Melkein jokaisen pickupin lavalla oli vuohia. Kun lautta vihdoin lähti, se vain heitti pienen lenkin ja palasi takaisin. Käsieleistä tulkiten joku, jota espanjankielisissä maissa sanottaisiin amigoksi, oli soittanut ja pyytänyt lauttaa palaamaan takaisin hakemaan hänetkin. Kun lautta rantautui, sille pyrkijöitä oli tietysti muitakin kuin soittanut kaveri. Töötit pauhasivat ja kädet heiluivat, että kenellä nyt on oikeus mennä lautalle ja kenellä ei. Väkeä tuli huutamaan ja huitomaan jatkuvasti lisää, kunnes lautan sisäänajorampilla oli 10 äijää, 2 kuorma-autoa ja 5 henkilöautoa paikalleen lukittuneessa häröpallossa. Sitten autoja alettiin vekslata edestakaisin, jotta kuorma-auto saatiin mahtumaan. Kannelta kuului huutoja “Jalla! Jalla!” Osa autoista jäi rannalle ja lähti kaasu pohjassa pois. Puolen tunnin säädön ja 45min lautan varsinaisen lähtöajan jälkeen pääsimme vihdoin liikkeelle kohti Masirahia. Lautalla juttelimme paikallisten kanssa ja saimme kai kutsuja heidän luokseen. Emme olleet varmoja, koska lautan moottorin korviahuumaava pärinä ja huono englanti ei ole sopiva yhdistelmä toimivan kommunikaation saavuttamiseksi. Joka tapauksessa kättä paiskattiin useaan kertaan. Loppumatka meni autossa nukkuessa. Lautan sopiva keinunta, merituuli ja edellinen huonosti nukuttu yö aiheuttivat tehokkaan nukahtamisen.

Masirahissa menimme opaskirjan mukaan halvimpaan hotelliin katsomaan huonetta. Se oli hieno, mutta kylpyhuoneen 50 kärpästä eivät houkutelleet jäämään. Menimme toiseksi halvimpaan, joka osoittautui ei paitsi halvemmaksi, vaan myös kärpäsettömäksi. Veimme pyykit läheiseen pesulaan, jossa hassu viiksekäs (tarvitseeko tätä edes mainita) intialainen hymyili leveästi ja keikutti päätään luvaten pyykit seuraavaksi päiväksi. Illalla menimme paikalliseen muovituoliravintolaan tilaamaan tuoretta kalaa. Kokki lähti etsimään kalaa jostain. 10 minuuttia myöhemmin hän palasi neljä noin tuplasti silakan kokoista kalaa lautasella ja kysyi “no big fish, small fish ok?” Kelpasihan se meille, mutta oli pieni yllätys, kun ateriassa olikin 10 kyseisiä kaloja. Päälle oli ripoteltu reilusti mausteita, sipulia, limeä ja chilejä. Lisukkeina tarjottiin paikallista leipää, salaattia, säilöttyjä vihanneksia ja hummusta. Mausteet olivat loistavia ja kala kohtuullista, mutta sitä oli todella vaikea syödä. Kalat olivat täynnä piikkejä, jotka olivat hiukan liian isoja syötäviksi ja hiukan liian pieniä pois poimittaviksi. Seurasi erittäin hidas ja sotkuinen ruokailutapahtuma. Emme aio enää syödä niin pieniä kaloja. Untamme häiritsi tällä kertaa rikkinäinen wc ja hyttyset, mutta nukuimme sentään pitkään.

11.11.
Aamupalan eli muutaman samosan ja banaanin jälkeen lähdimme etsimään snorkkeleita. Sukellusvälinevuokraamo oli sulkenut ovensa, koska “yhtiöllä oli ongelmia”. Huhun mukaan toisella puolella saarta olevasta resortista saisi vuokrata snorkkeleita, joten suuntasimme sinne. Pienen etsinnän jälkeen sieltä kyllä löytyi niitä, mutta hinta oli törkeä 24 euroa. Snorklaus jäi siis Masirahin osalta kokematta. Kuljimme autolla saaren ympäri vievää tietä ja pitkän etsinnän jälkeen löysimme sopivan uimarannan. Hiekka oli valkoista ja vesi turkoosia 30-asteista puhdasta autuutta. Uiminen oli nannaa, mutta tiedostimme polttavan auringon, emmekä uineet hirveän pitkään. Meillä on nimittäin molemmilla mukana aurinkorasvaa vain suojakertoimella 4.

Päivä oli jo pitkällä, kun palasimme uintiretkeltä, mutta päätimme silti vielä kiivetä saaren korkeimmalle kohdalle, Jebel Humrille. Opaskirjan mukaan siellä oli runsaasti fossiileja. Polulle, joka vei mäen juurelle, ei olisi ollut mitään asiaa tavallisella autolla. Kun meno muuttui liian pahaksi jopa Land Cruiserille, oli keskelle reittiä jätetty kenties varoitukseksi pässin pää. Jatkoimme siis jalan. Reitti oli vaikea, isoja kiviä irtohiekan päällä jyrkässä mäessä. Menimme hitaasti ja varoen, joten selvisimme ylös kolhuitta. Näkymät mäen päältä olivat hienot, mutta fossiileja löytyi varsin vähän. Ehkä meillä ei ole kovinkaan harjaantuneita silmiä fossiilien bongailuun. Alas mäeltä tullessa meinasi tulla kiire, kun pimeä hiipi Masirahin ylle. Ehdimme kuitenkin sopivasti pahimmista paikoista pois ennen pimeää, joten no problem. Palatessamme hotellille eräs hotellin intialainen työntekijä tarjoutui viemään meitä katsomaan kilpikonnia. Vaikka olimme hirveän väsyneitä, emme voineet moisesta tilaisuudesta kieltäytyä. Kilppareita ei kuitenkaan intensiivisestä etsimisestä huolimatta löytynyt.

 

Nousu Jebel Humrille

- Masirahin sheikit

Ps. Varasimme Muscat-Sharjah-lennot sunnuntaille, joten loppuviikon ohjelma on valmis. Ville haluaa huomauttaa, että fossiilien etsintä aiheutti voimakkaan Indiana Jones -fiiliksen ja suosittelee lämpimästi ko. harrastusta kaikille.

Arabia 4: PPP lomalla ja hiekassa

Zau!

8.11.

Uskomatonta, mutta totta! Pakko Päästä Pois –tiimi piti käytännössä vapaapäivän. Lähdimme ajamaan kohti Sharqiya Sandsin dyynialuetta ja jäimme yöksi läheiseen Ibran kaupunkiin hyvään hotelliin, jossa on uima-allaskin. Matkalla kävimme molemmat parturissa, hinta oli meiltä molemmilta yhteensä 1 rial eli 2 euroa. Loput iltapäivästä käytimme altaassa uiden ja aurinkotuoleissa kirjoja lukien, täysin lomalla siis!

Sharqiya Sands

9.11.

Lähdimme aamulla kohti Sharqiya Sandsiä pysähtyen matkalla huoltoasemalla tankkaamassa bensan lisäksi reilusti vettä ja eväitä. Kun dyynit olivat näköpiirissä, pysähdyimme tien laitaan poimimaan risuja polttopuiksi. Kun kaikki tarvittava oli autossa ja rengaspaineet alennettu, siirryimme dyyneille. Hiekalla ajaminen oli aika eksoottista, lähin vertailukohta olisi ehkä paksussa lumessa puskeminen. Dyynien alussa oli paikallisia häslääjiä jeepeillään tyrkyttämässä palveluitaan. Yksi sitkeä paskiainen ajoi monta kilometriä automme perässä, edellä ja vieressä huudellen tarjouksiaan ikkunasta. Onneksi luovuttivat lopulta ja saimme tutustua dyyneihin rauhassa. Hiekalla amistelu eli paskaringit ja kylkimyyry oli yllättävän hauskaa! Saimme kulutettua pärräämiseen uskomattoman monta tuntia. Meidän piti mennä tutustumaan yhteen aavikkoleiriin, jossa piti olla uima-allas ja rannikolta raahattu dhow-vene, mutta emme löytäneet sinne. Päädyimme ajamaan yli 50 km päähän alueen portista eli kaikesta sivistyksestä. Siellä kiipesimme korkean dyynin päälle, jonne historiallisin menoin khanjar-veistä käyttäen Ville jätti seitsemän vuotta mukanaan kulkeneen partansa. Takaisin tullessa satuimme löytämään aavikkoleirin kyltin ja menimme etsimään sitä. Heti reitin alussa oli kuitenkin jyrkkä ylämäki, johon jäimme kiinni. Tasauspyörästön lukitus ei toiminut oikein tai vaihteistossa oli jotain outoa vikaa, sen verran komean savupilven kytkin päästi. Emme enää yrittäneet nousta mäkeä auton hajoamisen pelossa, vaan käänsimme nokan kohti porttia. Halusimme pestä dyynien hiekat pois itsestämme, joten menimme läheiseen Wadi Bani Khalidiin uimaan. Sinne oli rakennettu siltoja, piknik-paikat ja jalkapallokenttäkin. Eikä kyseessä olleetkaan mitkään pikku lätäköt, syvin järvistä oli 10 metriä syvä. Pulahdus lämpimään ja kirkkaaseen veteen teki harvinaisen hyvää pölyisen päivän jälkeen. Lähistöllä ei kuitenkaan ollut sopivaa paikkaa jäädä autoon yöksi, joten ajoimme pois wadista ja takaisin kohti erämaata. Pimeä ehti jo laskeutua, mutta löysimme valtatien varresta riittävän hyvän leiriytymispaikan ja sytytimme nuotion.

- Jere Abdullah bin Sharqiya al-Alhazred

Arabia 3: Wadi Jebel Wadi

Huomenta! (Näin meitäkin tervehdittiin tänään, intialainen tarjoilija oli Goalla oppinut muutaman sanan suomea)

5.11.

Seebistä lähdimme tankkauksen (110 litraa superia 26 euroa!!) jälkeen kohti Wadi Bani Awfia, joka kuten muutkin wadit, on kuivunut joenpohja. Käytännössä joen pohjalla kulki hiekkatie, joten varsinaisesta offroadista ei vielä ollut kyse. Etenimme hitaasti jokea ylöspäin välillä piknikillä pysähtyen. Matkalla oli Little Snake Canyon, jota pitkin piti olla helppo kävelyreitti. Vastaan tuli turisteja, jotka valittelivat, että joutuivat kääntymään takaisin kun reitti oli liian vaikea. Me emme tietenkään moisesta lannistuneet. Seurasi polvien kolhimista, läheltä-piti-nilkannyrjähdyksiä ja yksi tahaton kivenlohkareessa vain käsillä kiinni roikkuminen. Lopussa piti odottaa lammikko, johon pääsisi uimaan. Kanjoni kuitenkin loppui kapeaan ja matalaan lätäkköön, josta olisi pitänyt kahlata aika pitkälle eteenpäin kulman taakse uintipaikan toivossa, joten pidimme sammakoiden keskellä tauon ja lähdimme takaisinpäin. Taivaalle kerääntyvät pilvet auttoivat päätöksenteossa, sillä wadit ja varsinkin kanjonit ovat tappavan vaarallisia sateella “salamatulvien” takia (flash floods). No, sadetta ei lopulta kuitenkaan tullut, mutta opaskirjojen monet varoitukset flash floodeista tuskin ovat turhia. Paluumatkalla seuranamme oli vain vuohia, joiden määkiminen kaikui hienosti kanjonissa. Raskaan kanjoniseikkailun jälkeen jatkoimme matkaa ylös vuorille, josta hillittömän jyrkkien mäkien keskeltä löysimme leiripaikan. Teimme pienen nuotion ja keitimme alumiinipannussamme vettä pikanuudeleille. Herkkuateriat syötyämme virittelimme autoa nukkumakuntoon ainakin tunnin verran. Illalla auto oli tukalan kuuma, mutta aamuyöstä palelin aika rajusti. Ville ei pahemmin palellut, mutta kärsi huonosta nukkuma-asennosta. Optimoitavaa riittää vielä seuraavaksi autoyöksi.

 Aamukaffet nuotiolla

6.11.

Kolea aamu alkoi nuotion sytyttämisellä ja aamunuudelien sekä arabialaisen kahvin keittämisellä. Kahvista taisi tulla liian laihaa, koska se oli karmeaa myrkkyä. Huonosti nukutun yön jälkeen pieni pannullinen kuitenkin osui ja upposi. Aamulla laumallinen vuohia tuli tutkimaan autoamme ja kerjäämään herkkupaloja. Luovuttivat kyllä aika pian, kun mitään ei herunut. Aamutoimet tehtyämme lähdimme hitaasti kiipeämään laaksosta ylös vuorille usein pysähtyen valokuvia ja videota varten. Maisemat olivat huikeita ja pelkästään nelivedoille soveltuva kuoppainen hiekkatie jyrkkine nousuineen todellinen teitten tie. Vihdoin jäi Irlannin Slieve League kakkoseksi. Lopulta se muuttui jälleen asvaltiksi ja laskeutui alas vuorilta. Kävimme matkalle sattuneessa Al Hamran kylässä syömässä mautonta kanaa ja riisiä sekä ostamassa lisää vettä ja eväitä. Kaikki oli yllättävän halpaa: ruoka yhteensä vähän päälle 4€ ja eväät reilu 2€. Al Hamrasta oli enää lyhyt matka Jebel Shamsille, joka on Omanin korkein vuori.

Majoituimme vuorella sijaitsevaan Jebel Shams Hoteliin, josta otimme aidon arabialaisteltan. Hinta-laatu-suhde ei ainoassa Omanin suurimpien nähtävyyksien lähellä olevassa hotellissa ollut hääppöinen: ei suihkua, 6 teltan yhteinen reikä lattiassa -vessa, vain patjat teltan lattialla: 100 euroa yö. Illallinen ja aamupala sentään sisältyivät hintaan. Kävimme auringonlaskun aikaan kävelemässä “Arabian Grand Canyonilla”, joka kyllä muistuttikin esikuvaansa melkoisesti. Reitti sinne vei pienen kylän läpi, jossa meitä ahdisteli kaksi rähjäävää koiraa ja omituiset kyläläiset. Kaikki kylän lapset vaikuttivat jälkeenjääneiltä ja osalla oli epämuodostuneita raajoja eivätkä aikuisetkaan ihan normaaleja olleet. Lähinnä tuli mieleen kauhuleffat. Ville osti heiltä avaimenperän, jotta voisimme luottaa auton olevan turvassa kävelylenkin ajan. Hotellin illallinen oli seisovassa pöydässä hyvää omanilaista ruokaa. Liha oli surkealaatuista, mutta salaatit ja kasvisruuat olivat loistavia. Vihreää chiliä ja valkosipulia ei oltu säästelty.

7.11.

Yö teltassa sujui melko hyvin, kylmyys vain hieman vaivasi. Näimme molemmat todella outoja unia, lievätkö johtuneet korkeudesta. Päätimme ajaa kohti Jabrinia, jonka olemme nähneet kirjotettavan myös muodoissa Jabreen, Jibrin, Jibreen ja Gibrin. Matkalla pysähtelimme useasti, mutta ehdimme silti puoleenpäivään mennessä Jabriniin ja saimme kaupungin ainoasta hotellista huoneen. Päätimme jättää Jabrinin linnan seuraavalle päivälle ja suuntasimme kohti Wadi Dammia, joka offroad-kirjamme kuvissa näytti lupaavalta. Land Cruiser joutuikin kovalle koetokselle kivikossa, mutta jaksoi hyvin wadin parkkipaikalle asti. Kanjoni näytti hienolta, vaikka ihmisten jättämät roskat pilasivatkin maisemaa. Kävelyreitti ei tällä kertaa ollut edes opaskirjan mukaan helppo, joten kunnon haasteitakin oli. Jouduimme kiipeämään köyttä pitkin, ylittämään puroja, punnertamaan itseämme kiville ja auttamaan toisiamme pahoissa paikoissa. Lopussa odotti kuitenkin hieno palkinto: upea luonnonallas, joka oli riittävän syvä kunnon pulikointiinkin. Kävimme uimassa ja söimme eväitä niin pitkään, että meinasi tulla kiire pois wadista ennen pimeää.

Seuraavaksi suuntaamme kohti Sharqiya (Wahiba) Sandsiä, joka on Omanin suurin dyynialue. Sieltä sitten rannikolle uimaan ja snorklailemaan.


- J

Arabia 2: Jalla jalla my friend!

Hello my friends, copy watch? Where you from, France?

3.11.

Heräsimme 5:30 ja suuntasimme taksilla kohti Omanin kansallisen kuljetusyhtiön bussiasemaa. Meidät vietiin kuitenkin johonkin aivan eri paikkaan. Sieltä oli kyllä lähdössä samaan aikaan bussi Muscatiin ja hintakin oli sama, joten mikälie Al-Khalili Transport kelpasi meille yhtä hyvin. UAE:n ja Omanin raja poukkoilee omituisesti, joten rajatarkastuspisteitä oli useita. Ensimmäisessä poliisi tuli bussiin katsomaan kaikkien passit, toisessa ei tarvinnut edes pysähtyä ja viimeisessä eli virallisimmassa jouduimme poistumaan bussista kolme kertaa. Ensimmäisessä pysähdyksessä kävimme hakemassa maastapoistumisleiman UAE:sta, toisessa tarkastettiin laukut pintapuolisesti ja huumekoiran avulla ja viimeinen oli palatsimainen Omanin maahantulorakennus. Siellä samassa bussissa ollut bangladeshilainen äijä sääti ja sähläsi, mutta saimme vihdoin Omanin leimat passeihin. Huomionarvoista on, että yksi rajavartijoista oli nainen, nimittäin Dubain lentokentällä ei ollut ainuttakaan. Jokaisella pysähdyksellä bussikuski huusi: “Jalla jalla fast my friend please, fast”. 

Oman vaikutti heti erilaiselta UAE:hin verrattuna, kasvillisuutta oli kaikkialla ja rakennuksia oli moottoritien varrella aina Muscatiin asti. Dubaista lähdettäessä melkein heti pilvenpiirtäjien jälkeen alkoi aavikko. Bussi jätti meidät hieman omituiselle kapealle kujalle, mutta taksikuskit tuntuivat tietävän jättöpaikan oikeinkin hyvin. Bangladeshilainen säätäjä-äijä oli tulossa myös Mutrahin kaupunginosaan, joten hän hyppäsi samaan taksiin. Rehvasteli, että koska hän puhuu arabiaa, matka on meille halvempi. Luultavasti se oli kyllä totta. Matkalla hän rupesi tökkimään reppuani ja katsoi käsidesiä, joka näkyi repun avoimesta taskusta. Miesparka kysyi, että onko se ruokaa. Otin repustani Pringles-tyyppiseen purkkiin pakattuja minipapadumseja ja tarjosin niitä. Mies otti koko purkin käteensä ja ahmi. Hetken ahmittuaan hän tarjosi omia papadumsejamme myös meille. Papadums-sipseistä tuli tietysti jano, joten äijä röyhkeästi repi vesipulloni irti reppuni kiinnikkeistä ja yritti juoda. Hän ei onneksi kuitenkaan halunnut koskea suullaan pulloon, vaan kaatoi muutaman sentin päästä vettä suuhunsa ja tietenkin myös paidalleen, housuilleen ja taksin penkille. Perille päästyämme tyyppi kysyi, että miten löytää meidät seuraavana päivänä. Sanoimme, että lähdemme pois Muscatista seuraavana aamuna.

Mutrahin mukavin äijä

Hotelli oli Arabian standardeilla halpa (44€), mutta varsin kelvollinen. Mutrahin rantabulevardi oli oikein kiva kävellä myös päivällä, vaikka siestan aikaan (klo 13-16) kaikki kaupat olivatkin kiinni. Otimme kuvia pienistä kujista ja komeasta linnoituksesta, kun eräs paikallinen heppu tuli antamaan vinkkiä, että linnoituksen ovelle asti voi kävellä ja sieltä on komeat näköalat koko Mutrahin ylle. Kun hänelle selvisi, että olimme ensimmäistä kertaa Muscatissa, hän tuli itse näyttämään, mistä portaat kulkivat ylös. Matkaa portaille oli ehkä 100 metriä, mutta silti niiden luona oltiin jo niin hyvää pataa, että kättä piti paiskata kahdesti ennenkuin äijä päästi meidät kiipeämään. Tarinat omanilaisten vieraanvaraisuudesta taitavat olla totta. Illemmalla tutustuimme legendaariseen Mutrah Souqiin ja Ville meni tietysti ihan sekaisin antiikkikaupoista, joissa myytiin miekkoja ja veitsiä. Sain minäkin sentään ostettua itselleni aavikkohatun. Se oli niin halpa (1 rial), etten edes tinkinyt. Ville osti antiikkikaupasta 1920-luvulla valmistetun englantilaisen Makers for the Queen –merkkisen traveller-kompassin. Iltapalaksi söimme shwarmaa eli kanakebabia pitaleivässä. Eipä ollut hääppöistä, mausteissa oli pihistelty. Onneksi pöydässä oli paikallista chilisoosia, joka paikkasi.

 Mutrah by night

4.11.

Aamupalan jälkeen suuntasimme lentokentälle hakemaan autoa. Se oli liki puolitoista tuntia myöhässä, joten jouduimme istuskelemaan lentokentällä odottaessamme. Totesimme vain, että matkaa voisi paremminkin tehdä kuin istua lentokentällä autoa odottamassa. Kun vihdoin saimme massiivisen Land Cruiserimme, suuntasimme läheiseen ostoskeskukseen lastaamaan sitä täyteen leiriytymistarvikkeita. Mukaan tarttui kiloittain hedelmiä, 14-pack puolentoista litran vesipulloja, 10 tölkkiä energiajuomaa, kenttälapio, butaanikäristin, useita paketteja nuudeleita, alumiininen kahvipannu, 15 erilaista suklaapatukkaa, butaania, taskulamppu ja paristoja, 150W invertteri, tulitikkuja ja sytkäri. Shoppailuihin ja auton viivästymiseen kului niin paljon aikaa, että jäimme läheiseen As Seebin kaupunkiin yöksi. 

Huomenna lähdemme auringonnousun aikaan kohti Wadi Bani Awfia, eli reissun ensimmäinen maasto-osuus alkaa. Yövymme autossa, kun tuolla vuoristossa ei hotelleja oikeastaan edes ole, joten raporttejakaan tuskin tulee muutamaan päivään.

Ville haluaa erikseen mainita, että matkailussa vaikeinta on päivärytmin pitäminen.

ps. Emme ole saaneet vieläkään aitoa arabialaista kahvia, vain ketjukahviloiden perus-latte-vanilja-frappuchinoja. No, Ville sai sentään kerran intialaista kahvia, joka oli vähän kuin chai-teetä eli paljon maitoa ja sokeria.

Arabia 1: Maailman suurin yksiosainen akryylipaneeli ja muita ennätyksiä

Salaam alaykum!

Tervetuloa seuraamaan seikkailujamme mystisessä Arabiassa. Eikun matkaan...

31.10.

Automatkalla Helsinki-Vantaalle Air Baltic ilmoitti tekstiviestillä, että Riika-Dubai-lento on 2½h myöhässä, joten odotusaika Riikassa olisi 5 tuntia. Saimme hiukan torkuttua penkeillä ja syötyä kahdesti, eli aika meni kuitenkin nopeasti. Air Baltic korvasi valituksen jälkeen myöhästymistä ruhtinaallisella 1,50 latin (n. 2€) ruokakupongilla. Lennolla puolen litran vesipullo olisi maksanut 2,5 euroa, mutta onneksi täytin limsapullon kuumalla vedellä juuri ennen lentoa, niin joimme sitten sitä. Viimeisen vessan hana oli siis lukittu kuumalle. Paranoidimpi voisi luulla, että sikahintaisen pulloveden myynnin edistämiseksi. Koneen lämmitys oli myös säädetty kohtuuttoman lämpimälle. Lento meni torkkuessa ja olimme aamunkoiton aikaan perillä. PPP ei suosittele Air Balticia.

1.11.

Dubain maisema pilvenpiirtäjineen oli komean näköinen aamulla, eikä 26 asteen lämpötilakaan pahemmin tunnelmaa haitannut. Maahantulotarkastus oli “turizt?”, “yes” ja leima passiin. Villeltä kyseltiin vähän enemmän, kenties parran takia. Myös taksikuski kommentoi sitä ja sanoi että vain naiset letittävät. Kolmen tähden hotellimme osoittautui varsin kelvolliseksi, vaikkei paljoa maksanutkaan. Asettauduttuamme hotelliin otimme taksin Deiraan, toiselle puolen Dubai-jokea. Siellä oli paljon basaareja (souq), mutta hihastarepijät, perässäjuoksijat ja muut tyrkyttäjät pitivät kaikki ostohalut tehokkaasti loitolla. Ville sai ostettua sitruunapistaaseja ja sai kaupanpäälle suklaalla kuorrutettuja taateleita sekä outoa luumu-vadelmatahnaa, jossa oli ehkä suolaa. Arabiankielinen tuoteseloste ei avautunut meille. Toisaalta voi myös olla, etteivät ne olleet kaupanpäällisiä, vaan myytiin väkisin mukaan. Ylitimme Dubai-joen pienellä taksiveneellä takaisin Deirasta. Joella kulki paljon erikoisen näköisiä paatteja ja vilinä rannoilla oli melkoinen. Sitä oli hauska seurata veneestä, ja pihin reissaajan mieltä lämmitti venematkan sopuisa hinta 1 dirham, eli noin 20c.

Parin turistisouqin jälkeen otimme taksin hotellimme lähellä sijaitsevaan ostoskeskukseen, jossa menimme syömään persialaiseen ravintolaan. Ostoskeskuksen ravintolaosasto oli rakennettu pyramidin sisään, eikä sisustustakaan voinut moittia vaatimattomaksi. Persialaiset ruuat olivat hyviä, osittain intialaista ja osittain läntisempää keittiötä. Ville söi curryntyyppistä kanasoosia ja minä kasvispihvejä, jotka olivat hiukan kuivia ja maistuivat liikaa pinaatilta. Ilmaiset alkupalat olivat loistavia: ohutta leipää, tuoretta minttua, jugurttia, vuohenjuustoa ym. Ruuan jälkeen tuli niin paha väsymys, että oli poikettava kahvilaan. Löydettiinkin mukava paikka, josta pystyi seuraamaan alakerrassa kulkevia ihmisiä. Uusinta muotia oli burkha ja neoninpinkit lenkkarit sekä “sheikinkaapu”, ruskea lippis ja aurinkolasit. Ostoskeskuksen ihmisiä seuratessa huomasi hyvin, miten todellakin vain alle 20% väestöstä on alkuperäisiä emiraattien asukkaita.

Burj Khalifa kuvassa vasemmalla, muut tavallisia pilvenpiirtäjiä

2.11.

 

Olimme varanneet netistä pääsyn Burj Khalifan näköalatasanteelle, joten lähdimme sinne aamulla liian pitkään nukutun yön jälkeen. Ihastelimme tornia montut auki vähän kauempaa ja menimme etsimään sisäänpääsyä. Burj Khalifassa lienee tekeillä jotain salaista, sillä ulko-ovea ei löytynyt lainkaan. Hissiin, jolla pääsi näköalatasanteelle, mentiinkin viereisen Dubai Mallin kautta. Ennen hissiin astumista ehdimme käydä food courtilla syömässä ja huomasimme iloksemme, että suosikkipikaruokalamme Etelä-Afrikasta on rantautunut myös emiraatteihin. Nimittäin Nando's. Se valitettavasti ei ollut auki, joten söimme herkulliset Sumo Salad -salaatit. Hissin aulassa esiteltiin tornin rakennusvaiheita ja herkuteltiin ennätyksillä, joita se rikkoo. Maailman nopein hissi kiihdytti reipasta vauhtia, eikä nousu 124. kerrokseen kestänyt kuin minuutin. Pettymykseksemme näköalatasanne "at the Top" ei todellakaan ollut huipulla, vaan rakennuksen puolessavälissä, hiukan yli 400 metrin korkeudessa. Eivät näkymät sieltä silti surkeita olleet. Oli huvittavaa nähdä The World -saaret (maailmankartan muotoon rakennetut keinosaaret) tyhjillään, ei ole tainnut mennä ökytontit kaupaksi.

 
Tornista laskeuduttuamme jatkoimme tutustumista Dubai Malliin, joka on siis tietysti maailman suurin. Sieltä löytyi valtava akvaario, jonka seinässä oli Guinnessin palkintoplakaatti. Titteli ei kuitenkaan ollut "maailman suurin ostoskeskusakvaario" tai mitään vastaavaa, vaan maailman suurin yksiosainen akryylipaneeli. Turistit ottivat siellä kuvia toisistaan. Itse ostoskeskus oli loistava, toisin kuin Wafi. Siellä oli Louis Vuittonin ja kumppanien lisäksi normaalien ihmistenkin kauppoja, sekä loistava ravintolavalikoima, joten viihdyimme hyvin. Rahaakin paloi luonnollisesti jonkin verran. Harrastimme myös matkaopaskirjojen hehkuttamaa "people watchingia", oli viihdyttävää seurata burkhaan pukeutuneita naisia ja sheikkejä (n. 10% porukasta) valtavien ostoskassien kanssa. Loppuillasta joimme vielä pakolliset ilmaiset siiderit hotellilla. Täältä ei siis vain saa alkoholia, vaan sen hankkimiseen saa kuponkeja hotelliin kirjautuessa.
 
Itse asiassa kirjoitan tätä jo Omanissa, mutta siitä sitten enemmän ensi kerralla. Sen verran voin sanoa, että olemme molemmat jo ihastuneet tähän maahan.
 
- Zere ja Al Wili

PPP Arabia starttaa huomenna!

Hirmuista halloweenia!

Tänään pitäisi vielä ehtiä pakata kaiken halloweenin juhlimisen keskellä. Onneksi lento lähtee huomenna vasta klo 16, ettei sentään heti bileistä tarvitse lähteä kentälle. Blogia pyritään päivittämään reissussa mahdollisimman usein, mikä hiekka-autiomaassa ei välttämättä ole ihan päivän välein. Tekniikkaa on mukana aivan järjetön määrä: 4 videokameraa tarvikkeineen. Peruskamera (Canon Legria HF10), järkkäri video-ominaisuuksilla jalustalta kuvaamiseen (Canon 7D), yökuvauskamera (Sony DCR-HC96) ja pikkuinen action-cam vedenalaisiin shotteihin sekä salakuvaukseen moskeijoissa ym. ;)

Matkasuunnitelmakin on muotoutunut hieman: ensin 2 päivää Dubaissa, josta siirtyminen Omaniin. Muscatista olemme varanneet maasturin (Land Cruiser) 10 päiväksi. Vuokrasopimusta jatketaan, mikäli viihdymme Omanissa hyvin. Loppuaika sitten muita emiraatteja kierrellen. Seuraava reportaasi sitten paikanpäältä, Insha'Allah

- PPP-Jere

Pakko päästä pois: Etelä-Afrikka vihdoin kokonainen!

Zai zai!

Syys on saapunut ja kohta vuosi vierähtänyt siitä, kun lähdimme Etelä-Afrikkaan "vähän kuvailemaan". Projekti on ollut pitkä ja työläs, mutta lopputuloksesta olemme ylpeitä! Jakso 4 on siis valmis ja ladattavissa tästä.
Luvassa extreme-aktiviteetteja, peruspärräystä ja lopussa tietysti yhteenveto. Motivaation puitteissa teen vielä jonkun sortin dvd- tai blu-ray-julkaisun näistä jaksoista. Sitä varten vaan pitäisi kerrata hiukan authorointisoftan käyttöä, taitaa olla 4 vuotta siitä kun viimeksi käytin.

Pakko päästä pois ei todellakaan lopu tähän, vaan seuraavaan reissuun lähdetään jo lokakuun 31., kun nokka kääntyy kohti mystistä Omanin sulttaanikuntaa. Itse maasta emme tiedä juurikaan mitään, joten mielenkiintoinen reissu on varmasti luvassa. Lennot on Dubaihin, eli myös Arabiemiraatteihin tutustutaan, vaikka fokus onkin Omanissa. Raportointia tulee tuttuun tapaan tähän blogiin, Facebookiin ja videoina sitten ensi vuoden puolella.

Pysykää viritettyinä!

- Jerbu