14.11.
Muscatissa oli juhlavalmistelut kovassa käynnissä, kun jouduimme lähtemään sieltä lentokentälle. Siellä oli tulossa sekä Omanin itsenäisyyspäivä (40v) että Eid. Eid-juhlia on kahdenlaisia: Eid al-Fitr, jolloin juhlitaan Ramadanin päättymistä ja Eid Al-Adha, joka merkitsee pyhiinvaelluskauden alkamista. Nyt on siis Eid Al-Adhan aika. Muscatissa oli ”jouluvaloin” koristeltu rakennuksia itsenäisyyspäivää varten. Erikoisjärjestelyjä oli myös lentokentillä, joissa Eid näkyi pyhiinvaeltajille kohdistetuissa kylteissä ym. Check-inissä kesti todella kauan, koska jonossa oli intialaisia säätäjiä, mutta ehdimme kuitenkin lennolle sopivasti. Turvatarkastus oli mielenkiintoinen, sillä vesipullot sai ottaa mukaan. Annoin omani virkailijalle, joka otti sen ja vain laski ilmeisesti pöydälle, sillä eräs matkustaja juoksi perääni tuomaan sen takaisin minulle. Lisäksi olin unohtanut tölkkijuoman reppuuni, joka meni läpivalaisusta ongelmitta. Kone oli ihan uuden näköinen eikä henkilökuntakaan ollut lainkaan epäluotettavan näköistä, vaikka Air Arabia onkin melko eksoottinen lentoyhtiö. Ei päässyt siis samaan kastiin Cebu Pacificin ja Lao Airlinesin kanssa. Lennon alussa kuulutettiin rukouksia, mikä tietysti lisäsi turvallisuudentunnetta merkittävästi. Kurittomat kakarat riehuivat ja pomppivat penkeillä myös nousun ja laskun aikana. Siis lapset seisoivat ja hyppivät penkeillä ihan laskun loppuvaiheessakin, äiti istuskeli vieressä. Valitettavasti ilmakuopilta säästyttiin, vaikka miten toivoimme, että kauhukakara olisi esimerkiksi kengät edellä lentänyt äitiään päin. Sekä nousussa että laskussa taputettiin.
Sharjahin päässä mietimme, että pitäisikö joku lappu täyttää, kun kaikilla muilla jonottajilla oli sellainen. Emme kuitenkaan hötkyilleet, sillä muut jonottajat olivat intialaisia (tai pakeja/bangloja). Yhdellä länsimaisen näköisellä naisella oli myös lappu, mutta vakoilin sen verran, että näin hänen kädessään Turkmenistanin passin. Odottelimme siis rauhassa, kun intialaisten suut kävivät ja kädet heiluivat. Passintarkastusjono eteni tolkuttoman hitaasti. Kun vuoromme tuli: ”Where you coming from?” ”Muscat”, leima passiin, valmista. Valitsimme opaskirjasta toiseksi halvimman hotellin ja otimme taksin sinne. Hieman ränsistynyt vanha resort kahdella uima-altaalla kelpasi hyvin, varsinkin kun langaton netti oli ilmainen ja toimi hyvin. Vietimme loppupäivän vapaalla.
15.11.
Päätimme jäädä Sharjahiin toiseksikin päiväksi rentoutumaan, mutta respan epäystävällinen venäläistäti ilmoitti, ettei huoneita ole vapaana. Sellainen ilmoitushan ei nokkelaa reissaajaa lannista, joten painelimme huoneeseemme varaamaan netistä huoneen seuraavaksi yöksi. Yllättäen booking.com näytti huoneita olevan vapaana samassa hotellissa, joten varasimme sen. Hintakin oli hieman halvempi ja (surkea) aamupala sisältyi hintaan. Venäläistäti kiehui liemessään, kun menin rehvakkaana ilmoittamaan, että haluaisimme tehdä check-outin ja check-inin peräkkäin. Hän oli edelleen sitä mieltä, ettei huoneita ole, vaikka piteli kädessään printterituoretta booking.comilta tullutta varausta. Korkeamman tason intialaisvirkailija haettiin paikalle. Hän ymmärsi tilanteen ja palvelukulttuuri taitaa Intiassa muutenkin olla hieman erilaista kuin Venäjällä, joten saimme heti ilmaiset teet ja kahvit, kun tilannetta selvitettiin. Noin vartin soittelun ja säätämisen jälkeen huone löytyi ja se oli pintapuolisesti parempi kuin edellinen. Haju oli kuitenkin tunkkainen eikä netti toiminut. Kelpuutimme sen silti.
Iltapäivällä menimme uimaan ja lukemaan kirjaa altaalle, viettämään hyvin ansaittua lomaa siis. Myöhemmin otin tietokoneen pihalle ja datailin leppoisasti ulkoilmassa (wlan kuului ulos hyvin), kun yllättäen hiekkaa alkoi lentää ympäri hotellin piha-aluetta. Taivas pimeni harmaanruskeaksi ja tuuli yltyi todella kovaksi. Myös vettä alkoi hiukan tihuttaa, mutta aurinkovarjo suojeli läppäriä sateelta. Hetken päästä vettä alkoi kuitenkin tulla reilummin ja tuuli yltyi niin, että vesi tuli vaakasuoraan. Oli paettava sisätiloihin. Huoneemme ikkunasta näimme, että kadut alkoivat lainehtia. Sattuneesta syystä täällä ei pahemmin ole sadevesiviemäreitä. Myrsky oli melko pian ohi ja lähdimme kohti Sharjahin islamilaista museota. Taksikuski kaahasi normaaliin tapaan (keskustassa 80 km/h metrin turvavälillä) märälläkin asvaltilla. Kuivanakin päivänä Sharjahin liikenne on hulluinta, mitä olen missään nähnyt. Selvisimme hengissä museolle asti, mutta se oli kiinni Eidin takia. Lähdimme kävelemään kohti keskus-souqia eli basaaria. Matkalla näimme intialaisten vahvan vaikutuksen katukuvaan, emiratit eivät paljoa (=yhtään) taida täällä kävellä. Souqin tarjonta oli pitkälti samaa kuin Omanissa, mutta hinnat kovemmat. Siispä emme ostaneet mitään, vaan menimme syömään.
16.11.
Hotellin aamupalapöydässä näimme reissun ensimmäisen torakan! Tuo joka reissaajan iloinen yövieras kipitteli seinää pitkin kahvitiskin takana. Surkean aamupalan jälkeen suuntasimme bussiasemalle. Meininki oli todella sekavaa, meitä osoiteltiin sinne sun tänne ensin lippua ostamaan ja sitten oikealle laiturille. Laiturilta lähti täysin aikatauluja noudattamatta pikkubusseja satunnaiseen tahtiin. Yritimme rinkkoinemme nousta sellaiseen, mutta vartija esti meitä. Hirvittävän metelin läpi olimme ymmärtävinämme, että rinkan kanssa saa mennä vain isoon bussiin, jollainen olisi noin 20 minuutin kuluessa lähdössä. Pian iso bussi saapuikin, mutta kaksi pientä tukki laiturin. Paikalle saapui ehkä bussiaseman johtaja, emirati punainen rätti päässä ja aurinkolasit silmillä. Koko bussiaseman ainut paikallinen tietysti, muut ehkä 500 ihmistä olivat intia-pakistan-bangladesh-akselilta (+me). Rättipää rupesi rähjäämään intialaisille vartijoille ja bussikuskeille arabiaksi ja huudettuaan äänensä käheäksi otti juomamyyjältä vesipullon maksamatta. Homma kuitenkin hoitui, pikkubussit väistyivät ja pääsimme isoon bussiin. Se täyttyi nopeasti intia-paki-bangloista ja tulipa kyytiin yksi (1) nainenkin! Hänkin taisi olla Intiasta. Bussi siirtyi pian moottoritielle ja jatkoi sitä pitkin aina Abu Dhabiin asti pysähtymättä. Ja kuten lämpimissä maissa aina, ilmastointi oli säädetty antarktisen kylmälle. Kokeneina travellereina meillä oli tietysti pitkähihaiset mukana, mutta nekään eivät riittäneet. Kylmä ilma puhalsi korvaan ja kaulaan. Yritin laittaa hattua suojaksi, mutta turhaan. Paleluksi meni sekin matka.
Perillä Abu Dhabissa otimme taksin, joka yritti kusettaa. Kysyin heti että ajetaanhan mittarilla, ”sölkön sölkön ei mittari”. Ehdotin että maksamme 10 Dh, joka on minimitaksa ja käypä hinta sen verran lyhyestä kyydistä. Seurasi lisää sölkötystä. Kun taksi oli jo hyvässä vauhdissa, äijä heitti hinnaksi 100 Dh. Huusimme molemmat heti: ”STOP THE CAR!”, mutta äijä jatkoi vain päristelyä. Ehdotin uudelleen kymppiä ja äijä parkui että tarvitsee hänenkin syödä. Tarjosin 15 Dh ja sönkötyksestä tulkitsin, että tarjous kelpasi, vaikka äijä kahdestakympistä vielä puhuikin. Matkalla tyyppi tuijotti omituisesti ja lässytti jotain typeryyksiä. Perillä jälleen kokeneina travellereina nostimme rinkat autosta ennen maksua, mikä tälläkin kertaa osoittautui fiksuksi käytännöksi. Äijä nimittäin oli vakuuttunut, että 20 Dh oli tulossa ja rupesi vaahtoamaan, kun annoin 15 käteen. Lähdimme kävelemään kohti hotellin ovea vakuutellen äijälle, että 15 on kelpo hinta ja niin sovittiin. Pirulainen kävi käteeni kiinni ja rupesi jotain solvaamaan englanniksi. Hotellin vartijan tuima katse sai pellen kuitenkin kääntymään takaisin autolleen ja olimme ”turvassa”. Myöhemmin toisessa taksissa meille selvisi, että Emiraateissa mittarin käyttö on lain mukaan pakollista ja matka on ilmainen, mikäli mittaria ei käytetä. Tämän käytännön osoittava tarra oli poistettu tai peitetty siitä taksista. Olimme tyytyväisiä, ettei limainen ja ärsyttävä kusettaja saanut meiltä nyhdettyä sitä kahtakymppiä. Otimme iltapäivän iisisti ja illankin ainoana aktiviteettina oli läheisessä kebab-paikassa syöminen. Ruoka oli ok ja annoksesta pilkottavaa käsikarvaa myöten aitoa. Suomesta saa silti parempaa.
17.11.
Starbucksin sikakalliin aamiaisen ja sitä seuranneiden Villen sokeriövereiden jälkeen lähdimme maailman suurimpaan sisähuvipuistoon, Ferrari World Abu Dhabiin. Sen vetonaula on Formula Rossa, maailman nopein vuoristorata. Alussa oli ilmastointi, jono ja matkaaja. Kokeneet travellerit mokasivat. Pitkähihaiset jäivät hotellille. Ferrari World oli jäätävän kylmä. Jono lippuluukulle ei ollut hirveän pitkä, mutta eteni madellen ja häröpalloja ja muuta sähläystä muodostui. Itse luukulla kävi ilmi, että kaikki laitteet eivät vielä olleet auki, koska puisto on upouusi ja tästä syystä lipusta sai vähän alennusta. Kävi myös ilmi, että jos halusi mennä simulaattoreihin, piti maksaa n. 15€ ekstraa. Emme halunneet simulaattoreihin, koska 40€ lipusta oli jo ihan riittävästi. Sisään päästyämme menimme heti Formula Rossan jonoon, koska tiesimme sen jonon pitenevän päivän mittaan. Sekin jono eteni hitaasti, mutta olimme niin keulilla, että pääsimme melko pian laitteeseen. Istuimme paikoillamme, kun henkilökunta sähläsi jotain ja turvakaaret nostettiin muutamaan kertaan. Etupenkin herrasmies oli liian lihava ja hänet piti siirtää kauemmas. Ville pääsi etupenkkiin todelliselle pelkääjän paikalle. Vaunu siirtyi muutaman metrin lähtöpaikalta valmiusasemiin. Sitten kiihdytys alkoi. Se ei todellakaan ollut mitenkään vähitellen nouseva, vaan alusta asti täysillä. Vaunu kiihtyi 5,8 sekunnissa heti huippunopeuteensa 240 km/h ja nousi lähes pystysuoraan mäkeen. Sen jälkeen meno muuttui melko tavanomaiseksi vuoristoradaksi, joskin aika hurjaksi sellaiseksi. Hupi oli ohi minuutin jälkeen. Vaunusta noustessa päässä pyöri todella kovasti ja oli pidettävä kaiteesta kiinni, että pysyi pystyssä. Olo oli myös kuvottava, vaikka kokemus olikin hieno. Ville ei ollut yhtä herkkä liikepahoinvoinnille, tai sitten etupenkin paikka auttoi. Oma pahoinvointini loppui kokonaan vasta tunnin jälkeen.
Vuoristorataan loppui myös Ferrari Worldin hyvät puolet. Muihin laitteisiin oli tunnin jonot, joten kävimme katsomassa 20-luvun Sisilian kilpa-autoilusta kertovan lyhytelokuvan ja formulavarikolle sijoittuvan akrobatiashown. Niiden jälkeen laitteisiin oli edelleen tunnin jonot. Kävimme myymälässä tutkimassa mahdollisia tuliaisia. Muki 20€, nuukahtaneen näköinen t-paita 60€ (kyllä, kuusikymmentä euroa), mustavalkoinen valokuva vanhasta kilpa-autosta 120€... Jäi tuliaiset ostamatta. Uhmasimme jonoa Inside the Engine –tukkijokeen ja saimmekin seisoskella ryhdikkäät puolitoista tuntia jonossa. Tunnin ja vartin kohdalla joku intialaisen näköinen äiti lapsineen kiilasi eteemme paikasta, jossa olimme olleet tuntia aiemmin. Puutuin asiaan, ja joku äijä huomautti minulle, että etuilu on ihan okei, koska ne olivat lapsia. En ole vieläkään varma oliko äijä tosissaan. En kuitenkaan päästänyt vuoden äitiä isänmaan toivoineen eteemme. Äiti pyysi anteeksi, mutta olimme yli tunnin kylmässä jonottamisen jälkeen henkisesti niin murtuneita, ettemme jaksaneet kehottaa häntä pyytämään anteeksi noin sadalta meidän takanamme olevalta ihmiseltä, joiden eteen he myös olivat kiilanneet. Päätimme siinä vaiheessa, että tukkijoen jälkeen lähdemme pois koko puistosta. Kun vihdoin saimme keltaiset, märät ja haisevat sadetakit niskaamme tukkijokea varten ja istuttua ”tukkiin”, tajusimme jonottamisen olleen hauskempaa kuin itse laitteen. Se oli suorastaan tylsä, ja bonuksena kanssamatkustajina oli ääliöitä, jotka roiskivat toistensa päälle vettä. Suurin osa vedestä osui meihin. Yhdessä vaiheessa tukki hörppäsi laidasta vettä niin, että kenkäni kastui. Poistuimme huvipuistosta ainoaa poistumistietä pitkin eli lahjatavarakaupan kautta. Siellä pyyhekumi maksoi 8 euroa, pieni muistio 7 euroa ja hiilikuidusta tehty Ferrari-kyniensäilytyskippo 300 euroa (luit oikein). Lähdimme ärsyyntyneinä ja pettyinenä pois surkeimmasta huvipuistosta, missä kumpikaan meistä oli koskaan käynyt. Huvipuistosta, jossa kaikkiin laitteisiin on vähintään tunnin jonot ja itse laitteet ovat lähinnä Ferrari-mainoksia. Otimme taksin hotellille ja suoritimme psykofyysisen kuosiutumisen reseptillä kiinalainen ruoka, olut, viini, kylpy, netti, uni.
- Travelmaster 3000
ps. Seuraava suunnitelma on auton vuokraus ja sillä itärannikon snorklausmestoille ajelu.
