Señores pasajeros,
Valparaisosta otimme seuraavaksi kohteeksi Talcan, joka sijaitsee päätien eli Panamericanan varrella ja keskellä viinialueita. Tavoitteena oli käydä illalla viinitilalla kierroksella, mutta eihän se onnistunut, koska ryökäleet sulkevat ovensa klo 18. Kuka sitä nyt päivällä joisi viiniä, varsinkin kun ei niille tiloille pääse kuin autolla. Lisäksi täällä on rattijuopumusraja 0, eli kuskiksi uhrautunut ei voisi edes maistella. Matkalla poliisi pysäytti meidät, ei tosin puhalluskoetta varten. Tutkivat vain auton ja kuskin paperit. Viitisen minuuttia konstaapelit pohtivat suomalaista ajokorttia, mutta kyllä se lopulta kelpasi. Onneks ei oltu Meksikossa, ois jännittänyt hiukan enemmän.
Talcassa meillä oli majatalon isäntänä Cristian, jolla oli 80-luvulla ollut turkulainen kirjekaveri Seija. (Terveisiä vaan Seijalle!). Sen myötä hän tiesi melkoisen paljon Suomesta ja tultiin hyvin juttuun. Oltiin vasta toiset suomalaiset vieraat mitä hänellä on ollut. Illalla menimme pihviravintolaan ja otimme kahden hengen "mixed grill" -annoksen. Miten tämän nyt nätisti sanoisi, hirveetä paskaa. Huonolaatuisia pihvejä ja kanankoipia, iljettäviä makkaroita (myös sisäelimistä tehtyjä) ja perunaa. Eikä mitään mausteita, ei edes suolaa. Hämärästi muistan pettyneeni mixed grilliin muutaman kerran aiemminkin, ei koskaan enää.
Talcasta suuntasimme kohti vuoristoa ja keskellä-ei-mitään olevaa majapaikkaamme Curacautínin seudulla. Kävimme matkalla Los Angelesissa kauppakeskuksessa syömässä ja keräämässä tarpeita vuoristoseikkailua varten. Kauppakeskuksessa oli food court, mutta melkein joka kojulla oli samaa sapuskaa tarjolla. Chileläiset ilmeisesti haluavat syödä vain hot dogeja, hampurilaisia ja ranuja. Otimme salaatit, jotka olivat todella surkeita, nahistunutta salaattia ja pakastemaissia. Poikkesimme tulivuoren kraaterissa ytimekkäästi nimetyssä Reserva Nacional Malalcahuello-Nalcasissa. Juoksimme hiekkaista rinnettä alas, mutta ylös kiipeäminen oli rankkaa pehmeässä hiekassa. Kraateri oli muodostunut joulupäivänä 1988, kun tulivuori Lonquimay purkautui, joten sen nimi oli Crater Navidad (joulumonttu).
Kraaterihikoilu takanapäin ryhdyimme etsimään majapaikkaamme Laguna Blancaa (valkoinen laguuni). Paikalliskarttojen ja navigaattorin yhteisopastuksella se löytyi lopulta. Perillä meitä yritettiin kusettaa. Olimme varanneet kahden hengen huoneen 50 eurolla. Ilmoittivat, että huonetta ei ole, vaan joudumme ottamaan kaksi yhden hengen huonetta ja täten hinta on 120 euroa. Emme tietenkään suostuneet ja pitkällisten radiopuhelinneuvottelujen jälkeen hinta putosi 60 euroon, kun olimme jo lähdössä pois. Kuvittelivat varmaan, ettemme uskaltaisi lähteä, kun alkoi olla pimeää ja päätiellekin oli matkaa 20 km, saati sitten seuraavaan hotelliin. No, onnistuivat kuitenkin ryöstämään meidät törkyhintaisella illallisella, johon kuului lähinnä leipää.
Kaikki tämä oli kuitenkin vaivan ja rahan arvoista, koska illalla syttyi leirinuotio ja koko väki kokoontui sen ympärille. Eräs argentiinalainen vieras toi kitaran ja alkoi laulaa täydellä tunteella (silmät kiinni ja niin, että laulu raikasi laakson seinämistä) tangoa ja muita kotimaansa lauluja. Tähtitaivas oli huikean kirkas ja vuorten takaa välkkyi salamoita. Juttelimme pitkään 72-vuotiaan chileläisen ukon kanssa, joka kertoi maanjäristyksistä ja Pinochetin ajasta. Pinochetista hänellä oli ilmeisen epäsuosittu mielipide, että sotilasjuntta sai aluksi aikaan paljon hyviä uudistuksia. Hänen mukaansa sen vain olisi pitänyt luopua vallasta aiemmin. Tätä ei kuulemma saa kuitenkaan ääneen sanoa. Leirinuotiolla oli myös amerikkalainen, sveitsiläinen ja tietysti saksalaisia (ne on kaikkialla). Kielinä vaihtelevasti espanjaa, saksaa ja englantia.
Savulta haisten painuimme pehkuihin pohtimaan, miten päästä seuraavana päivänä Pucóniin, joka on Chilen suosituin turistikohde.
Hasta luego!
- J & V
Valparaisosta otimme seuraavaksi kohteeksi Talcan, joka sijaitsee päätien eli Panamericanan varrella ja keskellä viinialueita. Tavoitteena oli käydä illalla viinitilalla kierroksella, mutta eihän se onnistunut, koska ryökäleet sulkevat ovensa klo 18. Kuka sitä nyt päivällä joisi viiniä, varsinkin kun ei niille tiloille pääse kuin autolla. Lisäksi täällä on rattijuopumusraja 0, eli kuskiksi uhrautunut ei voisi edes maistella. Matkalla poliisi pysäytti meidät, ei tosin puhalluskoetta varten. Tutkivat vain auton ja kuskin paperit. Viitisen minuuttia konstaapelit pohtivat suomalaista ajokorttia, mutta kyllä se lopulta kelpasi. Onneks ei oltu Meksikossa, ois jännittänyt hiukan enemmän.
Talcassa meillä oli majatalon isäntänä Cristian, jolla oli 80-luvulla ollut turkulainen kirjekaveri Seija. (Terveisiä vaan Seijalle!). Sen myötä hän tiesi melkoisen paljon Suomesta ja tultiin hyvin juttuun. Oltiin vasta toiset suomalaiset vieraat mitä hänellä on ollut. Illalla menimme pihviravintolaan ja otimme kahden hengen "mixed grill" -annoksen. Miten tämän nyt nätisti sanoisi, hirveetä paskaa. Huonolaatuisia pihvejä ja kanankoipia, iljettäviä makkaroita (myös sisäelimistä tehtyjä) ja perunaa. Eikä mitään mausteita, ei edes suolaa. Hämärästi muistan pettyneeni mixed grilliin muutaman kerran aiemminkin, ei koskaan enää.
Talcasta suuntasimme kohti vuoristoa ja keskellä-ei-mitään olevaa majapaikkaamme Curacautínin seudulla. Kävimme matkalla Los Angelesissa kauppakeskuksessa syömässä ja keräämässä tarpeita vuoristoseikkailua varten. Kauppakeskuksessa oli food court, mutta melkein joka kojulla oli samaa sapuskaa tarjolla. Chileläiset ilmeisesti haluavat syödä vain hot dogeja, hampurilaisia ja ranuja. Otimme salaatit, jotka olivat todella surkeita, nahistunutta salaattia ja pakastemaissia. Poikkesimme tulivuoren kraaterissa ytimekkäästi nimetyssä Reserva Nacional Malalcahuello-Nalcasissa. Juoksimme hiekkaista rinnettä alas, mutta ylös kiipeäminen oli rankkaa pehmeässä hiekassa. Kraateri oli muodostunut joulupäivänä 1988, kun tulivuori Lonquimay purkautui, joten sen nimi oli Crater Navidad (joulumonttu).
 |
| Crater Navidad |
Kraaterihikoilu takanapäin ryhdyimme etsimään majapaikkaamme Laguna Blancaa (valkoinen laguuni). Paikalliskarttojen ja navigaattorin yhteisopastuksella se löytyi lopulta. Perillä meitä yritettiin kusettaa. Olimme varanneet kahden hengen huoneen 50 eurolla. Ilmoittivat, että huonetta ei ole, vaan joudumme ottamaan kaksi yhden hengen huonetta ja täten hinta on 120 euroa. Emme tietenkään suostuneet ja pitkällisten radiopuhelinneuvottelujen jälkeen hinta putosi 60 euroon, kun olimme jo lähdössä pois. Kuvittelivat varmaan, ettemme uskaltaisi lähteä, kun alkoi olla pimeää ja päätiellekin oli matkaa 20 km, saati sitten seuraavaan hotelliin. No, onnistuivat kuitenkin ryöstämään meidät törkyhintaisella illallisella, johon kuului lähinnä leipää.
Kaikki tämä oli kuitenkin vaivan ja rahan arvoista, koska illalla syttyi leirinuotio ja koko väki kokoontui sen ympärille. Eräs argentiinalainen vieras toi kitaran ja alkoi laulaa täydellä tunteella (silmät kiinni ja niin, että laulu raikasi laakson seinämistä) tangoa ja muita kotimaansa lauluja. Tähtitaivas oli huikean kirkas ja vuorten takaa välkkyi salamoita. Juttelimme pitkään 72-vuotiaan chileläisen ukon kanssa, joka kertoi maanjäristyksistä ja Pinochetin ajasta. Pinochetista hänellä oli ilmeisen epäsuosittu mielipide, että sotilasjuntta sai aluksi aikaan paljon hyviä uudistuksia. Hänen mukaansa sen vain olisi pitänyt luopua vallasta aiemmin. Tätä ei kuulemma saa kuitenkaan ääneen sanoa. Leirinuotiolla oli myös amerikkalainen, sveitsiläinen ja tietysti saksalaisia (ne on kaikkialla). Kielinä vaihtelevasti espanjaa, saksaa ja englantia.
 |
| Näkymä majatalon pihalta |
Savulta haisten painuimme pehkuihin pohtimaan, miten päästä seuraavana päivänä Pucóniin, joka on Chilen suosituin turistikohde.
Hasta luego!
- J & V
