Huomenta! (Näin meitäkin tervehdittiin tänään, intialainen tarjoilija oli Goalla oppinut muutaman sanan suomea)
5.11.
Seebistä lähdimme tankkauksen (110 litraa superia 26 euroa!!) jälkeen kohti Wadi Bani Awfia, joka kuten muutkin wadit, on kuivunut joenpohja. Käytännössä joen pohjalla kulki hiekkatie, joten varsinaisesta offroadista ei vielä ollut kyse. Etenimme hitaasti jokea ylöspäin välillä piknikillä pysähtyen. Matkalla oli Little Snake Canyon, jota pitkin piti olla helppo kävelyreitti. Vastaan tuli turisteja, jotka valittelivat, että joutuivat kääntymään takaisin kun reitti oli liian vaikea. Me emme tietenkään moisesta lannistuneet. Seurasi polvien kolhimista, läheltä-piti-nilkannyrjähdyksiä ja yksi tahaton kivenlohkareessa vain käsillä kiinni roikkuminen. Lopussa piti odottaa lammikko, johon pääsisi uimaan. Kanjoni kuitenkin loppui kapeaan ja matalaan lätäkköön, josta olisi pitänyt kahlata aika pitkälle eteenpäin kulman taakse uintipaikan toivossa, joten pidimme sammakoiden keskellä tauon ja lähdimme takaisinpäin. Taivaalle kerääntyvät pilvet auttoivat päätöksenteossa, sillä wadit ja varsinkin kanjonit ovat tappavan vaarallisia sateella “salamatulvien” takia (flash floods). No, sadetta ei lopulta kuitenkaan tullut, mutta opaskirjojen monet varoitukset flash floodeista tuskin ovat turhia. Paluumatkalla seuranamme oli vain vuohia, joiden määkiminen kaikui hienosti kanjonissa. Raskaan kanjoniseikkailun jälkeen jatkoimme matkaa ylös vuorille, josta hillittömän jyrkkien mäkien keskeltä löysimme leiripaikan. Teimme pienen nuotion ja keitimme alumiinipannussamme vettä pikanuudeleille. Herkkuateriat syötyämme virittelimme autoa nukkumakuntoon ainakin tunnin verran. Illalla auto oli tukalan kuuma, mutta aamuyöstä palelin aika rajusti. Ville ei pahemmin palellut, mutta kärsi huonosta nukkuma-asennosta. Optimoitavaa riittää vielä seuraavaksi autoyöksi.
Aamukaffet nuotiolla
6.11.
Kolea aamu alkoi nuotion sytyttämisellä ja aamunuudelien sekä arabialaisen kahvin keittämisellä. Kahvista taisi tulla liian laihaa, koska se oli karmeaa myrkkyä. Huonosti nukutun yön jälkeen pieni pannullinen kuitenkin osui ja upposi. Aamulla laumallinen vuohia tuli tutkimaan autoamme ja kerjäämään herkkupaloja. Luovuttivat kyllä aika pian, kun mitään ei herunut. Aamutoimet tehtyämme lähdimme hitaasti kiipeämään laaksosta ylös vuorille usein pysähtyen valokuvia ja videota varten. Maisemat olivat huikeita ja pelkästään nelivedoille soveltuva kuoppainen hiekkatie jyrkkine nousuineen todellinen teitten tie. Vihdoin jäi Irlannin Slieve League kakkoseksi. Lopulta se muuttui jälleen asvaltiksi ja laskeutui alas vuorilta. Kävimme matkalle sattuneessa Al Hamran kylässä syömässä mautonta kanaa ja riisiä sekä ostamassa lisää vettä ja eväitä. Kaikki oli yllättävän halpaa: ruoka yhteensä vähän päälle 4€ ja eväät reilu 2€. Al Hamrasta oli enää lyhyt matka Jebel Shamsille, joka on Omanin korkein vuori.
Majoituimme vuorella sijaitsevaan Jebel Shams Hoteliin, josta otimme aidon arabialaisteltan. Hinta-laatu-suhde ei ainoassa Omanin suurimpien nähtävyyksien lähellä olevassa hotellissa ollut hääppöinen: ei suihkua, 6 teltan yhteinen reikä lattiassa -vessa, vain patjat teltan lattialla: 100 euroa yö. Illallinen ja aamupala sentään sisältyivät hintaan. Kävimme auringonlaskun aikaan kävelemässä “Arabian Grand Canyonilla”, joka kyllä muistuttikin esikuvaansa melkoisesti. Reitti sinne vei pienen kylän läpi, jossa meitä ahdisteli kaksi rähjäävää koiraa ja omituiset kyläläiset. Kaikki kylän lapset vaikuttivat jälkeenjääneiltä ja osalla oli epämuodostuneita raajoja eivätkä aikuisetkaan ihan normaaleja olleet. Lähinnä tuli mieleen kauhuleffat. Ville osti heiltä avaimenperän, jotta voisimme luottaa auton olevan turvassa kävelylenkin ajan. Hotellin illallinen oli seisovassa pöydässä hyvää omanilaista ruokaa. Liha oli surkealaatuista, mutta salaatit ja kasvisruuat olivat loistavia. Vihreää chiliä ja valkosipulia ei oltu säästelty.
7.11.
Yö teltassa sujui melko hyvin, kylmyys vain hieman vaivasi. Näimme molemmat todella outoja unia, lievätkö johtuneet korkeudesta. Päätimme ajaa kohti Jabrinia, jonka olemme nähneet kirjotettavan myös muodoissa Jabreen, Jibrin, Jibreen ja Gibrin. Matkalla pysähtelimme useasti, mutta ehdimme silti puoleenpäivään mennessä Jabriniin ja saimme kaupungin ainoasta hotellista huoneen. Päätimme jättää Jabrinin linnan seuraavalle päivälle ja suuntasimme kohti Wadi Dammia, joka offroad-kirjamme kuvissa näytti lupaavalta. Land Cruiser joutuikin kovalle koetokselle kivikossa, mutta jaksoi hyvin wadin parkkipaikalle asti. Kanjoni näytti hienolta, vaikka ihmisten jättämät roskat pilasivatkin maisemaa. Kävelyreitti ei tällä kertaa ollut edes opaskirjan mukaan helppo, joten kunnon haasteitakin oli. Jouduimme kiipeämään köyttä pitkin, ylittämään puroja, punnertamaan itseämme kiville ja auttamaan toisiamme pahoissa paikoissa. Lopussa odotti kuitenkin hieno palkinto: upea luonnonallas, joka oli riittävän syvä kunnon pulikointiinkin. Kävimme uimassa ja söimme eväitä niin pitkään, että meinasi tulla kiire pois wadista ennen pimeää.
Seuraavaksi suuntaamme kohti Sharqiya (Wahiba) Sandsiä, joka on Omanin suurin dyynialue. Sieltä sitten rannikolle uimaan ja snorklailemaan.
- J
