Hello my friends, copy watch? Where you from, France?
3.11.
Heräsimme 5:30 ja suuntasimme taksilla kohti Omanin kansallisen kuljetusyhtiön bussiasemaa. Meidät vietiin kuitenkin johonkin aivan eri paikkaan. Sieltä oli kyllä lähdössä samaan aikaan bussi Muscatiin ja hintakin oli sama, joten mikälie Al-Khalili Transport kelpasi meille yhtä hyvin. UAE:n ja Omanin raja poukkoilee omituisesti, joten rajatarkastuspisteitä oli useita. Ensimmäisessä poliisi tuli bussiin katsomaan kaikkien passit, toisessa ei tarvinnut edes pysähtyä ja viimeisessä eli virallisimmassa jouduimme poistumaan bussista kolme kertaa. Ensimmäisessä pysähdyksessä kävimme hakemassa maastapoistumisleiman UAE:sta, toisessa tarkastettiin laukut pintapuolisesti ja huumekoiran avulla ja viimeinen oli palatsimainen Omanin maahantulorakennus. Siellä samassa bussissa ollut bangladeshilainen äijä sääti ja sähläsi, mutta saimme vihdoin Omanin leimat passeihin. Huomionarvoista on, että yksi rajavartijoista oli nainen, nimittäin Dubain lentokentällä ei ollut ainuttakaan. Jokaisella pysähdyksellä bussikuski huusi: “Jalla jalla fast my friend please, fast”.
Oman vaikutti heti erilaiselta UAE:hin verrattuna, kasvillisuutta oli kaikkialla ja rakennuksia oli moottoritien varrella aina Muscatiin asti. Dubaista lähdettäessä melkein heti pilvenpiirtäjien jälkeen alkoi aavikko. Bussi jätti meidät hieman omituiselle kapealle kujalle, mutta taksikuskit tuntuivat tietävän jättöpaikan oikeinkin hyvin. Bangladeshilainen säätäjä-äijä oli tulossa myös Mutrahin kaupunginosaan, joten hän hyppäsi samaan taksiin. Rehvasteli, että koska hän puhuu arabiaa, matka on meille halvempi. Luultavasti se oli kyllä totta. Matkalla hän rupesi tökkimään reppuani ja katsoi käsidesiä, joka näkyi repun avoimesta taskusta. Miesparka kysyi, että onko se ruokaa. Otin repustani Pringles-tyyppiseen purkkiin pakattuja minipapadumseja ja tarjosin niitä. Mies otti koko purkin käteensä ja ahmi. Hetken ahmittuaan hän tarjosi omia papadumsejamme myös meille. Papadums-sipseistä tuli tietysti jano, joten äijä röyhkeästi repi vesipulloni irti reppuni kiinnikkeistä ja yritti juoda. Hän ei onneksi kuitenkaan halunnut koskea suullaan pulloon, vaan kaatoi muutaman sentin päästä vettä suuhunsa ja tietenkin myös paidalleen, housuilleen ja taksin penkille. Perille päästyämme tyyppi kysyi, että miten löytää meidät seuraavana päivänä. Sanoimme, että lähdemme pois Muscatista seuraavana aamuna.
Mutrahin mukavin äijä
Hotelli oli Arabian standardeilla halpa (44€), mutta varsin kelvollinen. Mutrahin rantabulevardi oli oikein kiva kävellä myös päivällä, vaikka siestan aikaan (klo 13-16) kaikki kaupat olivatkin kiinni. Otimme kuvia pienistä kujista ja komeasta linnoituksesta, kun eräs paikallinen heppu tuli antamaan vinkkiä, että linnoituksen ovelle asti voi kävellä ja sieltä on komeat näköalat koko Mutrahin ylle. Kun hänelle selvisi, että olimme ensimmäistä kertaa Muscatissa, hän tuli itse näyttämään, mistä portaat kulkivat ylös. Matkaa portaille oli ehkä 100 metriä, mutta silti niiden luona oltiin jo niin hyvää pataa, että kättä piti paiskata kahdesti ennenkuin äijä päästi meidät kiipeämään. Tarinat omanilaisten vieraanvaraisuudesta taitavat olla totta. Illemmalla tutustuimme legendaariseen Mutrah Souqiin ja Ville meni tietysti ihan sekaisin antiikkikaupoista, joissa myytiin miekkoja ja veitsiä. Sain minäkin sentään ostettua itselleni aavikkohatun. Se oli niin halpa (1 rial), etten edes tinkinyt. Ville osti antiikkikaupasta 1920-luvulla valmistetun englantilaisen Makers for the Queen –merkkisen traveller-kompassin. Iltapalaksi söimme shwarmaa eli kanakebabia pitaleivässä. Eipä ollut hääppöistä, mausteissa oli pihistelty. Onneksi pöydässä oli paikallista chilisoosia, joka paikkasi.
Mutrah by night
4.11.
Aamupalan jälkeen suuntasimme lentokentälle hakemaan autoa. Se oli liki puolitoista tuntia myöhässä, joten jouduimme istuskelemaan lentokentällä odottaessamme. Totesimme vain, että matkaa voisi paremminkin tehdä kuin istua lentokentällä autoa odottamassa. Kun vihdoin saimme massiivisen Land Cruiserimme, suuntasimme läheiseen ostoskeskukseen lastaamaan sitä täyteen leiriytymistarvikkeita. Mukaan tarttui kiloittain hedelmiä, 14-pack puolentoista litran vesipulloja, 10 tölkkiä energiajuomaa, kenttälapio, butaanikäristin, useita paketteja nuudeleita, alumiininen kahvipannu, 15 erilaista suklaapatukkaa, butaania, taskulamppu ja paristoja, 150W invertteri, tulitikkuja ja sytkäri. Shoppailuihin ja auton viivästymiseen kului niin paljon aikaa, että jäimme läheiseen As Seebin kaupunkiin yöksi.
Huomenna lähdemme auringonnousun aikaan kohti Wadi Bani Awfia, eli reissun ensimmäinen maasto-osuus alkaa. Yövymme autossa, kun tuolla vuoristossa ei hotelleja oikeastaan edes ole, joten raporttejakaan tuskin tulee muutamaan päivään.
Ville haluaa erikseen mainita, että matkailussa vaikeinta on päivärytmin pitäminen.
ps. Emme ole saaneet vieläkään aitoa arabialaista kahvia, vain ketjukahviloiden perus-latte-vanilja-frappuchinoja. No, Ville sai sentään kerran intialaista kahvia, joka oli vähän kuin chai-teetä eli paljon maitoa ja sokeria.
